Britannian kansalliskirjastossa on melkoisen paljon teoksia. Joku on laskenut, että jos ihminen lukisi viisi kirjaa päivässä, koko kirjaston läpi lukeminen veisi 80 000 vuotta. Eikä riittäisikään, koska kirjoja ilmestyy koko ajan lisää.

Niinpä täytyy olla jonkinlaisia apuvälineitä kertomaan meille, mitä kannattaa lukea. Yksi sellainen on palkinnot. Maarja Kangro on omistanut teoksensa ”kollegoille”, mutta ehkäpä me tavalliset lukijatkin saamme hyödyntää hänen näkemyksiään.

Teos on kaksiosainen. Ensimmäinen osa kertoo niistä palkinnoista, joita Kangro on itse saanut tai joita hän on juryn jäsenenä ollut antamassa. Jälkimmäinen osa kertoo kulissien takaisesta elämästä yleisemmin; kirjallisuussosiologian, kulttuuritutkimuksen ja tilastotietojen valossa, kirjailijan omien kokemusten ryydittämänä. Niille, jotka ovat lukeneet Kangron novelleja, ensimmäisen osan ”minä” on varsin lähellä novellien sankaritarta. Koska kyseessä ei ole varsinaisesti kaunokirjallinen teos, novellien absurdit käänteet jäävät tällä kertaa (enimmäkseen) tapahtumatta.

Virossa kirjailijat, säveltäjät ja kuvataiteilijatkin ovat usein suvuista, joiden näytöt ulottuvat sadan vuoden taakse, kun taas Suomessa iso osa esimerkiksi kirjailijoista on ensimmäisen polven sivistyneistöä. Niinpä tämänkin kirjoittaja, ensimmäisen polven kvasi-sivistyneistön edustaja, tuntee itsensä vääjäämättä moukaksi Kangron tekstiä lukiessaan. Puhutaan kirjailijoista, säveltäjistä ja kulttuuri-ilmiöistä, joista minulla – ja luultavasti monella muullakaan ns. tavallisella lukijalla – ei ole aavistustakaan.

Tämä kauneusvirhe ei siis ole tekstissä, vaan lukijassa, eikä haittaa lukemisnautintoa millään tavalla. Kangron itseironinen ja samalla arrogantin itsetietoinen tyyli on sujuvaa, jatkuvasti synapseja hierovaa ja uusia ovia avaavaa.

Saamme tietää, miltä tuntuu, kun palkinto osuu kohdalle. Saamme tietää, miltä pitäisi tuntua, kun palkinto osuu kohdalle. Saamme tietää, kuinka käyttäydytään, kuinka pukeudutaan, kuinka palkinnosta puhutaan. Niille, joille virolaiset kirjailijat ovat vähän tutumpia, avautuu huvittavia tuokiokuvia suorasuisen Kangron latoessa eteemme lausumia, hämmentyneitä ilmeitä ja vaivoin peitettyä pettymystä.

Kirjan toinen osa kertoo kaiken sen, mitä Mika Waltari jätti kertomatta teoksessaan Aiotko kirjailijaksi. Tai ehkä se pikemmin kertoo kaiken mitä tulee tietää, kun olet jo ryhtynyt kirjailijaksi. Vaikka Kangro tukeutuu tunnettuihin kirjallisuuden tutkijoihin ja vieläpä jo hieman muodista menneeseen Bourdieuhun, tunne on ennen kaikkea se, että meidät viedään backstagelle.

Saamme tietää palkintojen määrän kasvusta, kuinka niihin tulee suhtautua, palkinnon antamisen ja saamisen logiikasta. Kaikesta, alkaen ajassa muuttuvasta taiteilijakuvasta kellarin nurkkaan unohtuneisiin pysteihin saakka.

Epäilen, että Maarja Kangrosta ei tule koskaan suurten kansanjoukkojen rakastamaa kertojaa; hän nyt on vain huolettomasti täysin oma sivistynyt itsensä, eikä yritä esittää ”ihan tavallista”, ei mielistele lukijaa. Sujuva lause, kristallinkirkas ajattelu, niin itselle kuin muille armoton rehellisyys ja jo mainittu itseironia tekevät lukemisesta nautittavaa. Jos on kiinnostunut siitä, mitä kirjallisuus on, Sartren sen nimisestä kirjasta ei riitä alkuunkaan; tämä edustaa päivitettyä ja kaunistelematonta tietoa ja on ehdottomasti luettava.