Minulla on kaksi lasta, joista toinen käy tavallista, kunnallista virolaista koulua ja toinen suomalaista koulua. Siksi minulta ulkosuomalaisena kysytään hyvin usein, kumman maan koulujärjestelmä on mielestäni parempi.
Kysymykseen on mahdotonta vastata. Tai ainakaan en voi vastata siihen raflaavasti ja kärjistäen, sillä koen vilpittömästi, että kummankin lapseni koulu on juuri heille sopiva ja kummassakin on ehdottomasti puolensa.
Toiseksi minun on hankala suhtautua asiaan objektiivisesti: olen suomalaisen opettajakoulutuksen saanut aineenopettaja, joka on valmis puolustamaan suomalaista koulutusta hyvinkin tulisieluisesti. Kolmanneksi vertailun tekee mahdottomaksi se, että lapseni ovat persooniltaan kuin yö ja päivä. Toiselle sopii aivan toisenlainen tapa tehdä kuin toiselle.
Mutta tottahan minä arkisessa koululaboratoriossani näen eroja kahden koulujärjestelmän välillä. Niitä on kieltämättä hauska tarkkailla ja kyllä, vertaillakin.
Jos koulujärjestelmien välille pitäisi vetää jokin hyvin löyhä yleinen linjaero, sanoisin, että virolaisessa koulussa kaikkien oppilaiden tulee mennä enemmän massan mukana, kun taas suomalaisessa koulussa lapsen omalle persoonalle on enemmän tilaa. Tämä näkyy monenlaisissa kouluarjen yksityiskohdissa pukeutumisesta alkaen. Suomalaista koulua käyvä lapseni lähtee kouluun verkkareissa vaikka joka päivä. Virolaista koulua käyvälle lapselleni sellainen on mahdollista vain oppilaskunnan järjestämällä hauskan pukeutumisen teemaviikolla.
Arvostan virolaisessa koulussa valtavasti sitä, miten järjestelmällisesti ja selkeästi perusasiat opetellaan. Vihkomerkinnät tehdään jämptisti, päässälasku todellakin sujuu ja jos runo pitää opetella seuraavaksi päiväksi ulkoa, niin se todellakin opetellaan ulkoa ilman nillittämistä (toki voi kysyä, onko se aina järkevää). Ihailen myös sitä, miten tietoteknisiä taitoja on opeteltu alusta pitäen fiksusti: tietokone ja erilaiset oppimissovellukset ja sähköiset oppimateriaalit ovat lapselle normaaleja työvälineitä siinä missä paperiset oppikirjatkin. Perinteinen ja moderni yhdistyvät saumattomasti.
Sen sijaan saan suomalaisena äitinä hepulin siitä, kun näen virolaisen koulun seinällä kuvat luokkien ”parhaimmista” oppilaista. Voin jotenkin käsittää tämän vaikkapa lukiovaiheessa, mutta kun luokkien parhaat laitetaan yhteiskuvaan jo 1. luokasta alkaen, sydämeeni sattuu.
Enkä ehkä ikinä unohda sitä, kun olin seuraamassa lapseni luokan uimatuntia ja kuuntelin, millä tavoin liikunnanopettaja käskytti luokan reppanoimpia räpiköijiä. Pieni suomalainen pedagogi minussa oli kauhuissaan.
Taidan kannattaa kultaista keskitietä kaikessa. Suomalaiseen systeemiin voisi ottaa palasia virolaisen koulun järjestelmällisyydestä ja ”nyt vain tehdään eikä mietitä, loukkaantuuko joku” -asenteesta. Virolainen järjestelmä taas voisi oppia paljon suomalaisesta inhimillisestä, soveltavammasta tavasta oppia, jossa ei ole aina ehdottomia totuuksia ja opettaja on oppimisen ohjaaja, ei piiskuri.
Kahta koulutusjärjestelmää seuraillessa olen myös yhä enemmän alkanut ajatella, että se, mitä opiskellaan, on vain koulutuksen pinta. Oleellisempaa on se, miten opiskellaan. Niin kauan kuin ohjaavina periaatteina opetuksessa ovat esimerkiksi ihmisyys, toisen kunnioittaminen ja uusista asioista innostuminen, ei ole tärkeää, onko koulutuksen painotus yrittäjyydessä, liikunnassa tai kädentaidoissa. Erilaisia taitoja voi opettaa lukemattomilla tavoilla, kunhan vain arvopohja on kunnossa.