Anneli Saro on kiireinen nainen. Tarton yliopiston opetustyöstä vastaavalla vararehtorilla ja teatteritieteen professorilla riittää työsarkaa, kun pyöritettävänä on vielä perhe ja aluillaan kiinnostava suomalais-virolainen tutkimushanke.

Vilkasta ja valoisaa Anneli Saroa on varsin helppo lähestyä, mutta hänen entisenä oppilaanaan tiedän, että Saro myös odottaa paljon kohtaamiltaan ihmisiltä. Hänen katseensa saattaa olla tiukka, mutta hetkittäin siihen syttyy ilkamoiva pilke. Olen myös omin silmin nähnyt, miten Saro ottaa yleisönsä, sillä tapasimme ensimmäisen kerran hänen vetämällään viron kielen kurssilla Helsingin yliopistossa jo 2010 ja myöhemmin hänen virolaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kursseillaan. Saro toimi Helsingin yliopiston Viron kulttuurin lehtorina vuosina 2010–2014. Helsingin pestin päätyttyä Saro palasi Tarttoon hoitamaan uutta teatteritieteen professuuria, mutta nyt häntä on silloin tällöin kuljettanut Helsinkiin tutkimusyhteistyö.

Suomalaista eksotiikkaa etsimässä

Saro teki miehensä Janek Kraavin kanssa päätöksen muuttaa Helsinkiin jo kaksi vuotta ennen kuin muutto toteutui. Saro haki Helsingin yliopistossa avoinna olevaa viron kulttuurin lehtorin paikkaa vuonna 2008, mutta tuli hyväksytyksi ja sai tietää odottavansa lasta saman viikon aikana. Lähtö Suomeen viivästyi kahdella vuodella, ja perhe muutti puolitoistavuotiaan tyttären kanssa Helsinkiin syksyllä 2010. Kraavi oli ensin koti-isänä vuoden, mikä ei ole virolaiselle miehelle lainkaan tavallista. Saro kertookin olleensa erityisen iloinen siitä, että tuore koti-isä löysi leikkipuistosta pian itselleen ystäväksi suomalaisen koti-isän, ystävyydellä kun oli varmasti iso merkitys siihen, millaiseksi mies koki itselleen vieraan roolin.

Isä oli myös se, joka pendelöi Tarton ja Helsingin välillä, sillä hän opetti kirjallisuutta Tarton yliopistossa ja pystyi luennoimaan sykleittäin. Perhe matkusti Viroon melko harvoin. Saron mukaan päätös oli koko perheen kannalta hyvä, mutta johti siihen, että hän koki vieraantuneensa virolaisesta yhteiskunnasta melko nopeasti. Hän arvioikin, että neljä vuotta on maksimiaika toimia kulttuurin lehtorina, sillä jos viipyy pidempään poissa kotimaansa aktiivisesta kulttuurielämästä, ei enää pysty aistimaan kaikkia uusia tuulia eikä näin välittämään koko ajan kehittyvää kulttuuria riittävän ajankohtaisesti.

Saro kertoo lähtiessään sanoneensa leikillään ystävilleen, että lähtee Suomeen etsimään eksotiikkaa. Ystävät olivat nauraneet, että mitä eksotiikkaa muka. Todellisuudessa paljastui, että Suomen ja Viron välillä on paljon pinnallista samankaltaisuutta, mutta myös yllättävän suuria eroavaisuuksia. Yhtenä isona erona Saro mainitsee perhepäivähoidon, jota ilmiönä ei Virossa ole olemassakaan. Heidän tuolloin kolmevuotias tyttärensä sopeutui loistavasti hoitoon. Anneli Saro haluaakin vielä erikseen kiittää suomalaisia varhaiskasvattajia, joilla on erinomaiset valmiudet kohdata vieraasta kulttuurista kotoisin oleva lapsi.

Ensimmäinen puoli vuotta Suomessa oli Saron mukaan hyvin stressaavaa aikaa, mutta sen jälkeen elämä muuttui miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi. Ensimmäisten kuukausien stressaavista olosuhteista hyväksi esimerkiksi sopii Saron mukaan pattitilanne, jossa pankit eivät suostuneet avaamaan hänelle pankkitiliä, koska hän ei ollut vielä saanut kolmen kuukauden ajan palkkaa Suomessa. Yliopisto taas ei voinut maksaa palkkaa, koska hänellä ei ollut suomalaista pankkitiliä. No, jotenkin siitäkin selvittiin.

Anneli Saro halusi lehtorina toimiessaan välittää tuoretta kuvaa virolaisuudesta ja virolaisesta kulttuurista, mutta ilman Viron historian ja virolaisten klassikoiden tuntemusta ei hänen mukaansa voi ymmärtää virolaista nykykulttuuria. Tätä dilemmaa hän joutui jatkuvasti ratkomaan laatiessaan opetuksensa sisältöjä. Me vähälukuiset opiskelijat olimme tyytyväisiä, sillä saimme Saron innostavilla luennoilla sekä hyvän kokonaiskuvan virolaisen yhteiskunnan ja kulttuurin kehityksestä että erityisen hyvän käsityksen Viron teatterista nyt ja kautta aikojen. Luimme osana Saron kurssia Emil Toden Enkelten siemenen (Piiririik) ja koimme ymmärtävämme virolaisuutta heti paljon paremmin. Saron mukaan Piiririik on edelleen romaani, joka tulisi kääntää kaikille kielille, sillä se lisäisi ratkaisevalla tavalla ihmisten ymmärrystä virolaisia kohtaan.

Tutkimushanke, jossa kyseenalaistetaan ennakkoluuloja ja -oletuksia

Anneli Saro ei suinkaan tullut ensimmäistä kertaa Suomeen vuonna 2010, vaan hän on ollut Helsingissä vaihto-opiskelijana niin maisteri- kuin tohtorivaiheessakin. Suomalainen teatteri on aina kiinnostanut häntä, sillä se eroaa ilmaisullisuudellaan ja räväkkyydellään virolaisesta teatterista. Saro kirjoitti Helsingissä asuessaan useita suomalaisten teatteriesitysten arvosteluja virolaisiin lehtiin. Yhdessä suomalaisten kollegoiden kanssa hän pani merkille, että suomalaisen ja virolaisen teatterin historiassa on niin paljon yhtymäkohtia, että niitä on syytä tutkia ja tallentaa. Syntyi ajatus tutkimusyhteistyöstä, jota ei vielä aikaisemmin ole tehty. Saro uskoo tutkimusyhteistyön lujittavan ja vahvistavan jo olemassa olevia siteitä Tarton yliopiston ja Helsingin yliopiston teatteritieteen laitosten välillä.

Suomalais-virolaisen tutkimushankkeen tavoitteena on tutkia Suomen ja Viron naapuruutta teatteri- ja kulttuuriyhteistyön näkökulmasta. Siinä pyritään selvittämään, millaisia murroksia naapuruuteen on liittynyt ja voidaanko siinä nähdä selkeitä katkoksia. Teatteri on kiinnostava kanava naapuruuden ja kulttuurienvälisten erojen ja samankaltaisuuksien tutkimukseen, sillä teatteriin on aina kuulunut monenlainen kansainvälinen yhteistyö.

Teatteri on aina sekä tarjonnut väylän valtavirrasta poikkeamiselle että oman kansallisen itseymmärryksen tarkastelulle, mikä tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman naapuruuden muuttumiseen. Muuttuvaa naapuruutta tarkastellaan tässä hankkeessa poikkeuksellisesti kahdesta maasta käsin, jolloin ristivalotus ja ristiriitaiset tulkinnat koetusta ja esitetystä naapuruudesta ovat mahdollisia. Myös ennakkoluuloille ja -oletuksille halutaan hankkeessa antaa kyytiä.

Tutkimushanketta rahoittaa Koneen säätiö, joka on viimeisinä vuosina suhtautunut avokätisesti suomalais-virolaiseen yhteistyöhön. Alkuperäiseen hankesuunnitelmaan kuuluivat myös teatterivierailut, mutta niihin rahoitusta ei myönnetty. Hankkeeseen liittyy kuitenkin kaksi kantaesitystä: Porin Teatteri ja Tartu Uus Teater tuottavat Suomen ja Viron naapuruutta käsittelevät produktiot. Tuomas Kyrö kirjoittaa näytelmän Porin teatterille ja Urmas Vadi Tarttoon. Taiteellisia produktioita tullaan käsittelemään tutkimushankkeen osana ja tutkijat tekevät yhteistyötä teatterikentän toimijoiden kanssa.

Tutkimuksen vastuullisena johtajana toimii teatteritieteen professori Hanna Korsberg (HY) ja Saro on hankkeen varajohtaja. Korsberg osallistuu tutkimushankkeeseen tarkastelemalla virolaisen teatterin merkitystä Suomen Kansallisteatterin kansainvälisten suhteiden synnyssä.

Aikaisemmin tutkimuksissaan teatterihistoriaa, teatterisosiologiaa, teatterin yhteiskunnallista vaikutusta ja yleisötutkimusta käsitellyt Saro tutkii tässä hankkeessa, miten suomalainen draama, teatteri ja teatterintekijät ovat vaikuttaneet virolaiseen teatterikenttään, miten historialliset (poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset) olot ovat muokanneet kanssakäymistä naapurimaan teatterin kanssa. Dosentti Mikko-Olavi Seppälä (HY) tekee vastaavan tutkimuksen virolaisen teatterin vaikutuksesta suomalaiseen teatterikenttään. Lisäksi hankkeeseen osallistuu useita tutkijoita Tarton ja Helsingin yliopistoista. Myös tanssiteatteri kuuluu tutkimushankkeen piiriin.