Andrei Ivanovin uuden romaanin alussa on lainaus Franz Kafkalta: ”Jokin oveluus on niin hienoa, että se tuhoaa itsensä”.

En tiedä, voisiko kirjailijan oveluutena pitää sitä, että hänen Skandinavia-trilogiansa – Hanumani teekond Lollandile, Bizarre ja Kuutõbise pihtimus – johdanto-osa ilmestyy pari vuotta varsinaisten tarinoiden jälkeen, mutta tämä kirja kyllä lopettaa tarinan. Jevgeni-nimisen päähenkilön kehitys- ja elämäntarinalle pannaan piste palaamalla alkuun. Ympyrä sulkeutuu.

Lukija saa tietää tai paremminkin hänelle annetaan mahdollisuus ymmärtää, jos on riittävästi hienotunteisuutta ja empatiakykyä, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat päähenkilö Jevgenin elämässä: masentava ja surullinen lapsuus raa’an isän sekä surullisen ja kärsivän äidin seurassa, iloton kouluaika, sairastelu ja sairaat toiveet, laitoskoulut, kummalliset ystävät, työttömyys, rahahuolet, hasis ja heroiini, pakeneminen, laiton ja alentava työ, pakolaisleirit, vankila. Kasautuneet ja kasautuvat epäonnistumiset kiskovat päähenkilöä aina syvemmälle alemmuuteen, ja sen selvittelyyn ja pohtimiseen sopii parhaiten vertauskuvana batyskafi.

Batyskafi on itselaskeutuva syväsukelluslaite, joka on tarkoitettu syvänteiden tutkimiseen. Päähenkilö Jevgeni joutuu heroiinin vaikutuksessa omanlaiseensa sisäiseen bastykafiin.
”–– minun ja ympäröivän maailman välillä on pysyvä suomukuori, katson kaikkea paksun lasin takaa. Se vääristää näkymiä, perspektiiviä ja minusta tuntuu, kuin tämä tapahtuisi jossakin kummallisessa unessa ––” (235).

Perusteellista tutkimusta päivänvaloa kestämättömästä menneisyydestään voikin tehdä vain paksun lasin takaa. Päähenkilön muistot sekä isästä että äidistä ovat samoin masentavia. Lapsen ensimmäiset muistot isästään ovat karmeita:
”Pelkäsin lapsesta asti, että isä kuristaisi minut tai heittäisi veteen täysillä kiitävästä moottoriveneestä, kun ajoimme Peipsillä kolmannella vaihteella –– ja odotin, että nyt isä ottaa askeleen, tulee luokseni aivan kuin olisi asiaa ja toisella kädellä peräsintä pitäen tarttuu toisella minua hihasta ja heittää äkkinäisellä liikkeellä yli laidan ja kiitää veneellään eteenpäin yhä samoin hymyillen, mutta minä jään räpiköimään kimaltelevaan veteen eikä tuule eikä ole lokkia tai yhtäkään kuolemani tunnistajaa” (88).

Vieläkin karmeampaa on lapseen juurtunut halu kostaa koko maailmalle, ennen muuta vanhemmille ja lisäksi itselleen. Aivan kuin kärsimykset ja rangaistukset antaisivat elämälle edes jonkin tarkoituksen.

Teoksessaan Ivanov kumoaa onnellisen lapsuuden illuusion. Kun väkivalta, joko henkinen tai ruumiillinen, ylittää lapsen normaalina pitämän rajan, hänen elämänsä ei ole enää onnellista. Jo lapsena alkanut koettelemusten sarja päättyy lankeemukseen, josta ei pääse pois. Harhailu karmeiden muistikuvien linnassa on kafkamaisen toivotonta. Alemmuus ja hylätyksi tuleminen sysäävät päähenkilön aina vain pahempiin tilanteisiin. Räikeimpiä ovat tietysti pakolaiskeskukset, joissa kummallisuudet ja paheet voimistuvat. Kärsitty epäoikeudenmukaisuus antaisi aivan kuin oikeuden ja syyn kaikenlaiseen outoon. Pakolaiskeskusten kuvaukset muistuttavat aitoudessaan paheellista Ihmeiden pihaa (Hugon Pariisin Notre Damessa) tai Heinätoria (Dostojevskin Rikoksessa ja rangaistuksessa), jonne on kokoontunut koko maailman ala-arvoinen roskasakki. Niissä liikkuva seurue on kuitenkin kansainvälisempi: Avnstrupin pakolaiskeskuksessa on pakolaisia Senegalista, Intiasta, Kiinasta, Nigeriasta, Irakista, Venäjältä ja mistä kaikkialta lieneekään. Ihonväristä, uskonnosta ja seksuaalisesta suuntautumista huolimatta kaikilla on syitä kostaa epäonnistumisensa maailmalle. Kuitenkaan ei haluta muuta kuin vain normaalia elämää: paikkaa jota voisi sanoa kodiksi ja säällisiä tuloja siitä maksamiseen. Toivotaan eurooppalaista ihmisarvoisuutta, mutta pakolaiskeskuksissa sitä ei ole. Vielä pahempaa: siellä pitää odottaa toimettomana, tuletko valituksi vai et. Normaali elämä tuntuu olevan niin käsin kosketeltavaa ja toisaalta saavuttamatonta, sillä haavoitettujen sielujen ei ole helppoa uida pois veden sameista pohjakerroksista.

Kuten Ivanovilla on tapana, toimijoiden tarinoita ei esitetä kronologisessa järjestyksessä, vaan lukijan täytyy yhdistellä ne intuitiivisesti tajunnanvirtansa sirpaleista. Tuloksena on joidenkin seikkojen moninkertainen pohdinta ja tajuaminen, mikä puolestaan tekee luetusta hyvin vaikuttavaa.

Teos voisikin olla yhtä suurta ahdistusta täynnä olevaa pessimististä tarinaa Jevgenistä, lahjakkaasta vironvenäläisestä, jonka elämä on määrätty päätymään katuojaan jo ennen syntymää, jos tekstissä ei olisi tiettyä humoristista tuiketta, hienostunutta mustaa huumoria, joka tarjoaa lukijalle elegantin haasteen löytää likaisesta pohjamudasta jotain arvokasta. Onko se kauneutta, Kulttuuria isolla alkukirjaimella vai päähenkilön henkinen vastakohta, täysin positiivinen Hanumanin henkilöhahmo? Kyseessä on joka tapauksessa jokin näkymätön oveluus, jolla kirjailija tekee tekstinsä lumoavaksi. Tai kuten Hanuman sanoo:
”–– mielestäni kirjallisuudessa kauneinta onkin se, että kaikesta voi nostattaa kohun, millään muulla ei ole merkitystä…” (77).

Batyskafi saa samoin nousemaan kohun tai pikemminkin pohjamudan, epämiellyttävän ja allergisoivan, mutta tekee sen vahvasti, ajatuksia herättävästi ja jopa kauniisti.

”Jokainen sana, joka on maannut tunteideni liuoksessa, imeytyy lävitseni kuten nuoli myrkystä ollakseen vain minun aseeni” (126).

Lukija onkin lopuksi aseeton, ainakin minä olin.