Heleda mõtte laast. Ellen Niit.

Maarja Undusk

Tammeraamat, 2022

Heleda mõtte laast. Ellen Niit. -teoksen kansi

Kun Ellen Niit meni naimisiin Jaan Krossin kanssa, hän sanoi haluavansa hyvittää puolisonsa hukkaan kuluneet Siperian-vuodet hoitamalla kaikki kotityöt. Nämä kahdeksan vuotta tulivatkin korvatuiksi, mutta sama tyyli jatkui seuraavat vuosikymmenet, koko lopun elämän.

Näin kertoo Krossien tytär Maarja Undusk äidistään kirjoittamassaan elämäkerrassa, hiukan pilke silmäkulmassa kylläkin. Hän myöntää, että perheen työnjako ei ollut aivan tavanomainen, ei ainakaan nykyajan tasa-arvomielessä. Perheenisä Jaan vain kirjoitti, Ellen hoiti kaiken muun – ja kirjoitti hänkin. Kerran hän sanoi tästä minulle: ”Panen vain veden lorisemaan hanasta tiskialtaaseen, heti alkaa runoakin tulla.” Ellenillähän oli loistava huumorintaju, ja se tulee kirjassa hyvin esille.

Perheen työnjaosta esitetään kirjassa äskeistä syvempi näkemys.

Maarja Undusk on hyvin suora ja rehellinen kertoessaan vanhempiensa avioliiton alkuvaiheista. Hehän olivat tutustuessaan ja rakastuessaan molemmat tahoillaan naimisissa, ja uuden rakkauden syttyminen toi ensin salailua ja epäröintiä, sitten ratkaisun myötä suuren ilon lisäksi myös surua. Ratkaisun tekeminen jäi Ellenille, nimenomaan hänelle, Undusk korostaa. Ja kun luonteeltaan niin vastuuntuntoinen ja toiset huomioon ottava Ellen asetti tämän kerran oman onnensa ensimmäiseksi, se vaikutti – näin tytär tulkitsee – koko hänen myöhempään elämänotteeseensa.

Perusteellinen elämäkerta Heleda mõtte laast. Ellen Niit sai ilmestyttyään viime vuonna suuren arvostelu- ja myyntimenestyksen Virossa. Kirja on todella hieno, ymmärtävä piirtäessään muotokuvaa eturivin runoilijasta ja lastenkirjailijasta ja kuvatessaan koko kirjallisen perheen elämää. Herkkävaistoinen runoilija osoittautuu erinomaiseksi organisaattoriksi, joka johtaa suuren perheen taloutta sukulaistätien avulla ja hoitaa 96-vuotiaaksi eläneen anopinkin jokapäiväiset tarpeet.

Elämäkerturin asennoituminen kuvauksensa kohteeseen ilmentää sekä henkistä kypsyyttä että suurta ilmaisullista taitoa. Maarja Undusk ei pura mieltään vanhoista vastoinkäymisistä, ainahan sellaisia on. Eikä hän liioin palvo äitiään tai ylpistele vanhempiensa ansioilla.

Hänen kuvauksessaan tuntuu koko ajan suuri kunnioitus ja rakkaus, mutta se vaikuttaa enemmänkin taustalla eikä ole koskaan sentimentaalisuutta. Lukijan päähuomio pysyy itse asiassa. Sitä riittää.

Vanhat paperit, kirjeenvaihdot, runoluonnokset, dokumentit on läpikäyty ammattihistorioitsijan perusteellisuudella – vaikka Undusk on koulutukseltaan nahakunstnik, meikäläisittäin varmaan ”taiteen maisteri”, Viron modernin käyttötaiteen luoja Adamson-Eric kun perusti kokonaisen koulukunnan juuri nahkatöille. Tutkimuksen tuloksena on hyvinkin väitöskirjan arvoinen suoritus, kuten Rein Veidemann kirjoittaa Postimees-lehden arvostelussaan. Elämäkerran materiaalia on ollut valtavasti, ja kirjan lukija iloitsee mukaan otetuista kymmenistä hienoista valokuvista ja käsialanäytteistä. Ja tietysti puhuvat itse runot, joita on otettu kirjan sivuille ja tulkittu tekstissä. Ellen Niitistä runoilijana ja rakastettuna lastenkirjailijana saamme paljon uutta tietoa, kun mukana on runoluonnoksia ja julkaisemattomia tekstejä.

Faktatiedosta avautuu ajattelemaan panevia näkymiä Niitin elämään ja lyriikkaan sekä koko Viron viime vuosisadan historiaan. Runoilijan sukupolvi syntyi itsenäiseen kotimaahansa vuonna 1928, ja tämä eestiaegne mentaliteetti ja arvomaailma säilyi kautta menetysten ja mullistusten aina uuden itsenäisyyden vuosiin saakka. Neuvostokauden todellisuudesta kirja tarjoaa meille suomalaisille jatkuvasti uutta, niin estofiileja kuin olemmekin ainakin Tuglas-seurassa. Tässä muutama esimerkki.

Ylioppilasaikanaan Niit oli aktiivinen urheilija, purjehtija: hänen venekuntansa saavutti Hai-luokassa Neuvostoliiton mestaruuden Leningradissa pidetyissä kilpailuissa. Ja opiskeluajan jälkeen, työssään nuorten kirjoittajien opastajana Kirjailijaliitossa, hän hankki ajokortin ja sai vieläpä autonkin. Suomessa aikanaan yleinen piikkinokka-Mosse vaihtui sittemmin uudenaikaisempiin malleihin. Muistan kuulleeni, että perhe teki eräänä kesänä Žigulillaan autoretken Budapestiin asti. Mikä ihmeen Žiguli? Me tunsimme sen Lada-nimellä. Ratin takana oli aina Ellen; Jaan ei koskaan hankkinut ajotaitoa.

Mutta miten kävi yliopistolla? Niit ehti jo huomattavan pitkälle myös kirjallisuudentutkijana. Hän oli saamassa valmiiksi väitöskirjan virolaisen lastenkirjallisuuden historiasta, kun yliopiston komento sanoi sanansa. Työ käsitteli aihettaan perusteellisesti 1800-luvun puolimaista vuoteen 1917, mutta äkkiä vaadittiin, että ajanjakson olisikin pitänyt alkaa vasta ensimmäisestä neuvostovuodesta 1940. Maisterista ei tullut tohtoria.

Juhani Salokannel