”On olemassa salaisuuksia, joiden sisäinen kulku ja luonne ovat niin hämäriä ja käsittämättömiä, että ne saattavat täyttää löytäjänsä täydellä hämmennyksellä, jopa epäuskolla. Ne välittyvät omia teitään edelleen hermovirtojen ja unien kautta, kasvavat ja kypsyvät läpi sukupolvien, huuhtoen mukaansa jotain jokaisen uuden ihmiselämän hyvyydestä tai pahuudesta, kärsimyksistä ja ihanista hetkistä.”

Näin alkaa Mehis Heinsaarin uusi romaani Kadunud hõim. Ajatus on toiveita herättävä: mikään ei katoa ikiajoiksi, eivät edes hyvin varjellut salaisuudet. Hermovirtojen ja unien kautta ne voivat kulkeutua meihin uusissa muodoissa. Samanlainen salaperäinen sekoitus uutta ja vanhaa on myös Heinsaarin teos. Ensimmäinen reaktioni sitä lukiessa olikin juuri hämmennys ja epäusko. Onko joku todella onnistunut kirjoittamaan jotain täysin uutta, luomaan uuden narratiivin, uuden tarinan? En ole varauksetta hyväksynyt ajatusta, että hyvinvointiyhteiskunnan kirjailijat ovat pitkästyttäviä, sillä he eivät hampaattoman turvallisessa ympäristössään enää kykene luomaan mitään toden teolla ajattelemaan panevaa. Ainakin olen ajatellut, että Viro ei vielä ole niin läpeensä hyvinvoinnin kyllästämä, että siellä ei syntyisi hyvää kirjallisuutta. Mutta siitä olen samaa mieltä, että tarinoilla hyvyydestä ja pahuudesta on maailmankirjallisuudessa taipumus toistua, niitä kirjoitetaan kyllästymiseen asti yhä uusiksi ja uudelleen. Toisinaan riittää, kun lukee kymmenen ensimmäistä sivua, ja on ilmiselvää: ahaa – taas uudelleen kirjoitettua vanhaa!

Kadunud hõim sen sijaan on uusi tarina – huimaavan kiinnostava ja huimaavan kiehtova. Näkemys hyvyydestä ja pahuudesta on hyvin vaikuttava ja tuore: nämä käsitteet vaihtavat romaanissa paikkoja, muuttuvat toisikseen, sulautuvat, muovautuvat ja vaikuttavat lukijan tunteisiin. Useammassakin kohden jouduin myöntämään itselleni, että suorastaan saatanalliset kohtaukset synnyttivät yltiöromanttisen ja suorastaan miellyttävän tunnelman. Lainaisin mielelläni katkelman jostain tällaisesta kohdasta, mutta en halua pilata lukijan lukunautintoa.

Kadunud hõim on vasta Heinsaarin toinen romaani. Aiemmin hän on kirjoittanut luettavaksemme pääasiassa lyhytproosaa. Yksi virolaiselle novellille tunnusomaisista piirteistä on kautta aikojen ollut hienosyisen viimeistelty rakenne, ja samaa pätee myös Heinsaarin romaaniin. Yhä uusien salaisuuksien avautuminen kerroksittain tarjoaa lukujännitystä. Kaikki yksityiskohdat tuntuvat olevan äärimmäisen tarkoin juuri oikeilla sijoillaan, romaanin tapahtumat kulminoituvat kuin laadukkaassa rikosromaanissa, mutta sisältö pakottaa pohdiskelemaan hyvyyttä ja pahuutta, rakkautta ja pettämistä, taistelua ja sopimista, uhraamista ja egoismia varsin vakavasti ja syvällisesti.

Äärirealistisiin olosuhteisiin on maagiselle realismille – Mehis Heinsaarin leipälajille – tunnusomaiseen tapaan mahdutettu kukkurakaupalla maagisuutta. Puitteet itsessään ovat mitä tavanomaisimmat. Minäkertoja Agu Oidjärv, etnologi ja kansanrunouden tutkija, kuulee laskiaisjuhlissa salaperäistä perimätietoa jostain Soomaan seudulta. Sen mukaan Toonojan suosaarekkeella on ammoin asustellut kummallinen vanha heimo, joita kutsuttiin nuhka-nähkeiksi. Konjakkilasin ääressä kerrotut jutut eivät jätä nuorta miestä rauhaan, ja niin hän lähtee eräänä päivänä matkaan, vanha reppu täynnä tarpeellista tavaraa: säilykkeitä, pikanuudeleita, näkkileipää, kompassi, sadeviitta, pieni teekannu, käsisaha, termospullo, neljä muistikirjaa, kolmekymmentä paristoa sekä kymmenkunta kasettia ja nauhuri tallenteiden tekemistä varten. Asiallinen matkavarustus. Juoni on valmiina ja tarina lähtee kehittymään omia aikojaan. Kun matkalainen eräänä hetkenä ymmärtää, ettei hänellä riitä rohkeutta jatkaa eteenpäin, on jo myöhäistä. Raja on ylitetty. On jatkettava valitulla tiellä. Lukijakin kohtaa hetkiä, jolloin jatkaminen tuntuu vaativan rohkeutta. Mutta eihän kirjaa voi enää keskenkään jättää, kävipä nuhka-nähkien kanssa miten tahansa. Ja monenlaista todella tapahtuukin!

Kaikista mahdollisista ja mahdottomista tapahtumista huolimatta päähenkilö Agu Oidjärv ei lopultakaan hylkää nuhka-nähkien ikiaikaista kotia. Ja vaikka hän välillä päätyykin soisesta Etelä-Virosta jonnekin merenrannalle, hän miettii:
”Vasta siellä äärettömän meren rannalla ymmärrän, miten paljon luonteeni on näinä kuluneina vuosina muuttunut, rappeutunut ja syntynyt uudelleen. Että metsissä harhailun ja rakkauden raadeltavaksi joutumisen kautta, pelkojen, uteliaisuuden ja hämmennyksen kautta, kuunvalossa vietettyjen öiden, Leegan suosaarekkeella istumisen ja turpeen kuokkimisen kautta, paahtavan auringon, lasten ja pitkien talvien kautta olen aina edennyt lähemmäksi jotain, jolle en edes osaa antaa nimeä, mutta joka samalla tuntuu hyvältä tuntea.” (s. 317)

Suunnilleen samoihin tuntemuksiin voi lopettaa myös lukija, joka on päässyt osalliseksi häntä varmuudella muuttaneesta lukukokemuksesta; lukukokemuksesta, jonka salaperää on vaikea pukea sanoiksi, mutta joka tuntuu hyvältä tuntea.