Suomi on sydäntäni lähellä oleva maa. Ilmeisesti yksi yksinkertainen syy tähän on se, että asuin ja kasvoin Tabasalussa, ja meri oli minun ja muiden poikien ystävä. Tiesimme, että sen toisella puolella on Suomi. Maa, jossa asuvat Pure Jenkki, Juhla Mokka, Laku-Pekka Lakritsa, Mehukatti ja monet muut mahtavat tapaukset.
Kun kasvoin isommaksi, luin muun kirjallisuuden ohessa kertaistumalta myös Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Muistaakseni kirjallisuudenopettaja sanoi, että olen liian nuori ymmärtääkseni tuota kirjaa, muttei hän silti minua moittinut. Luultavasti silloin oli kolmannen luokan jälkeinen kesäloma, mutta valitettavasti en pysty tarkistamaan asiaa mistään, sillä vanha lukupäiväkirjani on kadonnut jonnekin.
Minä olen nimittäin sen sortin tuulispää, että opin lukemaan vasta pari kuukautta ennen kouluun menoa, sillä ympäristössä oli mielestäni paljon kirjoja jännittävämpiäkin asioita, kuten jo mainittu merenranta, muurahaispesiä, kyykäärmeitä, pikkumökkejä ja polkupyöriä. Mutta sitten kun ensin opin tavaamaan, aloin pian lukea nopeasti ja paljon, ja meninpä suureksi kasvettuani jopa yliopistoon opiskelemaan äidinkieltä ja kirjallisuutta. Oikea maailma nimittäin tutui oudolta paikalta. Miehet puhuivat ristikkonivelistä ja joivat viinaa, naiset istuttivat perunaa ja keittivät hilloa. Se tuntui kammottavalta.
Tänä kesänä meillä oli tarvetta oleskella vaimoni tädin Tiiun asunnossa, ja siellä Seitsemän veljestä katsoi minua heti hyllyltä silmiin, hyppäsi käsiini kuin noiduttuna ja niin siirryimme yhdessä sängylle töllöttämään toisiamme. Luin siis ammoisen suosikkini uudelleen ja olin autuaan lumoutunut. Oman aikakautensa lahjakkuuden ja kirjallisen suurhahmon Friedebert Tuglaksen käännös on mainio, ja hän on myös kirjoittanut virolaisille lukijoille asialliset jälkisanat. Kuten tunnettua, juuri Tuglas, aina pukuun ja solmioon laittautunut herrasmies, ymmärsi Juhan Liivin lahjakkuuden, ja kirjallisuustieteilijät puolestaan ovat havainneet yhtäläisyyksiä Liivin ja Kiven välillä. Köyhiä, lahjakkaita ja hulluja.
Mutta takaisin kirjan pariin. Oppineen kirjallisuusmiehen Valdur Mikitan kertomukset lingvistisestä metsästä ovat viime aikoina keränneet kovasti kiitosta, ja aivan ansiosta. Aleksis Kiven ja seitsemän veljeksen kaipuu metsään on minun uusitun lukukokemukseni perusteella kuitenkin paljon väkevämpää. Kauniimpaa, aidompaa ja myös romanttisempaa. Sitten vielä Kiven sanasto ja kielenkäyttö. Naiivihkoa, mutta vahvaa ja aitoa.
Tuglas esittelee Kiveä näin: ”Hänellä ei ollut laajoja tietoja kirjallisuudesta: tiedossa ovat suurin piirtein ne kirjat, jotka hän eläessään luki. Niihin kuuluivat Aristophaneen, Vergiliuksen, Danten, Cervantes´n, Shakespearen ja Schillerin teokset, samaten Kalevalan ja Münchhausenin tarinat. Ja toisaalta, vaikka Kiven omien elämänkokemusten rajat olivat poikkeuksellisen ahtaat, hänellä oli erinomainen kyky havainnoida. Hän tarkkaili kansan elämää avoimin silmin ja ammensi tästä ehtymättömästä lähteestä. Hän rakasti keskusteluja tavallisten ihmisten, maamiesten, metsästäjien ja kulkurien kanssa, ja ne realistiset yksityiskohdat, jotka hänen mieleensä näistä tapaamisista jäivät, kasvoivat hänen kuvitelmissaan ja saavuttivat monumentaaliset mittasuhteet.”
Seitsemän veljestä onkin minun mielestäni vahva teos. Monumentaalinen, jos asian haluaa ilmaista juhlallisesti. Kivi on osannut kuvailla jopa tuiki tavallista tappelua niin, että Raamatun tekstejä rustailleet apostolit voisivat hävetä: ”Kalveina ja vapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen, mikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä talon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne, tänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset löivät – Juhani, purren hammasta ja vallan tuhankarvaisena kasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi oikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta.”
Yksi ikävimmistä asioista on pateettisuus. Pidäkkeetön vääristely ja turhanpäiväinen hurskastelu. Se, että tajuat kirjailijan teennäisesti etsineen sanoja, olleen epärehellinen ja yksinkertaisesti valehdelleen lukijalle. Kiven tapauksessa koko väkevyys puolestaan on niin pidäkkeettömän aitoa, että kutsuu mukaansa. Jos vaikka hyppäisi bemarin rattiin ja kaahaisi keskelle metsää, haistattaisi pitkät paskat koko sille rasittavalle porukalle, joka surkuttelee Estonian Airia ja kirjailijapalkkaa, painukaa helvettiin siitä, minä elän omaa elämääni tästä lähtien juuri niin kuin itse parhaaksi näen. Oikeasti, hus hiiteen siitä, iljetykset ja tärkeilijät… Sitten olisi tovin poissa, palaisi riutuneena metsästä ihmisten ilmoille, kaunis nainen käsipuolessa, ja sanoisi: ”Antakaa anteeksi, valepukit ja silmänpalvojat. Minäkin olen ollut huono ihminen. Päästäkää minut taas joukkoonne asumaan älkääkä olko vihaisia.”
Kapinallisuus ei ehkä monien mielestä ole ihmiskunnan paras luonteenpiirre, mutta joka asialla on monta puolta. Hiljattain tapasin muuatta naapurin miestä, joka touhuaa konservatiivisessa kansanpuolueessa, EKRE:ssä, olisiko peräti puoluevaltuuston jäsen. Hän on todella hyvä tyyppi, ei missään tapauksessa sellainen, joka lähtisi jahtaamaan neekereitä kirves kädessä. Hän kasvattaa omenapuita ja tarkkailee luontoa ja iskee hauskaa tarinaa. Tapasimme pihalla, juttelimme ja keskustelimme myös kirjallisuudesta. Totesin erään tuttavani sanoneen, että hän ei lue kaunokirjallisuutta eikä runoja, se kuuluu olevan ajan haaskausta. Minä taas kansakuntamme onneksi muihin töihin ryhtyneenä kirjallisuudenopettajana kehuskelin lämpimikseni, että olin juuri lukenut Seitsemän veljestä uudelleen. Keskustelukumppani siteerasi kirjaa saman tien ulkomuistista ja sanoi oppineensa suomen kielen sen avulla.
Minä hoidan nyt muutamat kiireisimmät hommat valmiiksi, jään eläkkeelle ja tartun taas Seitsemään veljekseen. Tällä kertaa jo suomeksi. Se kirja on minulle kuin Tupla-suklaapatukka – kun on kerran päässyt makuun, haluaa aina lisää. Ja lopuksi totean toimittajan ystävällisellä suostumuksella: jos suinkin löydätte aikaa, etsikää käsiinne kouluvuosien pakollista lukemistoa. Kyllä opettajat tiesivät, mikä oli ja on teille hyväksi.
”Kui näete riiulil Seitset venda", Õpetajate Leht 15.1.2016