2010-luvun taiteessa Virossa kohistiin kovasti Valdur Mikitasta ja hänen kirjoistaan. Ensimmäinen eli Metsik lingvistika oli ilmestynyt jo 2008 ja toinen, nyt siis myös suomennettu Lingvistiline mets, ilmestyi 2013. Samana vuonna ostin Mikitan kohutut ja kehutut ensimmäiset teokset ja aloin lukea niitä. Muistan vielä oikein hyvin, kuinka Metsik lingvistika -kirjan ensimmäisen parinkymmen sivun jälkeen ajattelin, että kirjoittaja on hullu, 50–60 sivun jälkeen tuumailin, että kirjailijahan on nero ja kun olin lukenut koko teoksen kannesta kanteen, niin ymmärsin ajattelevani samalla tavalla kuin kirjailija.

Ainoa ajatus, joka minua kiusasi olisi se, että oliko Mikita aivopessyt vai vakuuttanut minut. Kerroin tuon kaiken rehellisesti tekijälle itselleen hieman myöhemmin, kun ensimmäisen kerran tapasin sympaattisen Valdur Mikitan haastatellessani häntä Virolaisen kirjallisuuden viikon tilaisuudessa Hyvinkään Tuglas-seurassa.

Valdur Mikita syntyi Suislepassa Mulgimaalla 1970 eli hän täytti vuosi sitten 50 vuotta. Koulutukseltaan hän on alun perin biologi (1992), mutta jatkoi myöhemmin opintojaan semiotiikan puolella ja maisterintyö ja myöhemmin tohtorin väitöskirja (2000) ovatkin jo semiotiikasta. Kaunokirjallisuuden puolelle Mikita siirtyi siis vuonna 2008 julkaistulla teoksellaan. Näen kuitenkin selvän jatkumon biologiasta semiotiikkaan ja biologin ja semiootikon tietojen yhdistämiseen ja niiden popularisoimiseen kirjojen avulla. Valdur Mikitan kirjat liikkuvat jossain tietoteosten ja kaunokirjallisten esseeteosten rajamailla.

Suomeksi ilmestyi ensin vuonna 2018 Mikitan ajatusten tietynlainen kokoomateos Kantarellin kuuntelun taito ja nyt mielestäni Mikitan pääteoksiin kuuluva Lingvistinen metsä. Molemmat on suomentanut Anniina Ljokkoi ja kustantanut Sammakko. ”Kantarelli” on jo loppuunmyyty eli Valdur Mikita tuntuu olevan suosittu kotimaansa ohella myös Suomessa; tosin netistä ei vielä löydy suomenkielistä Mikita-fanien ryhmää, vironkielisessä ryhmässä on jo noin 1 800 jäsentä.

Huomasin, että Virolaisen kirjallisuuden ystävät -Facebook-ryhmässä Mikitan kirjaa valiteltiin vaikeatajuiseksi, joten lienee paikallaan ihan kirjailijan omin sanoin suomenkielisen teoksen esipuheesta esittää muutama lainaus selitykseksi:

”Olen tässä kirjassani yrittänyt kuvata virolaisille mutta laajemmin ajateltuna myös itämerensuomalaisille luonteenomaista katoavaista, näynomaista ja kaunista elämänkatsomusta, jota ilmentävät vaikka vanhan kirjan välistä löytyvä apilanlehti, outo kiihko, joka valtaa ihmisen ennen sadetta, esivanhempien haudoille vedetyt arvoitukselliset haravanvedot tai vanhusten selittämätön tapa käydä kolkuttelemassa talon seinähirsiä. –– Itämerensuomalainen maailmankuva on aseista riisuva, luonnollinen sekoitus alkuperäisasukkaan elämänviisautta ja Nalle Puhin ajatuksenjuoksua. –– Sekä virolaisille että suomalaisille ovat asuinpaikan rinnalla tärkeitä myös olemisen paikat. –– Hän etsii mytologista paikkaa, Olemisen Kotaa, joka soisi hänelle ajattelun avaruutta. On se sitten metsä, meri tai vanhan talon piha. Suomalais-ugrilainen löytää elämän suurille kysymyksille aina heijastuman ympäristöstään. –– Suomalais-ugrilaisten myyttien alkuperäinen tarkoitus ei ole jakaa tietoa muinaisista ajoista, vaan antaa voimaa jokapäiväiseen elämään. Kaukaisten aikojen kaiuista tallentuu silloin tällöin jotakin myös kansien väliin. Itse pidän eniten kirjoista, jotka synnyttävät selittämättömän puhtaan voiman tunteen. Olen itsekin yrittänyt vangita tuota voimaa näiden kansien väliin – tämä teos on kumarrukseni suomalais-ugrilaiselle maailmankaikkeudelle.”

Minulle Valdur Mikita tekstit avaavat silmiä ymmärtämään paremmin itseäni, meitä suomalaisia ja virolaisia, sekä mikseipä myös karjalaisia, liiviläisiä jne. Teosta pitää lukea hitaasti, mietiskellen, mutustellen sekä muistellen omaa ja läheistensä elämää ja elämäntapaa. Mikita selittää minulle uskottavasti kaipaukseni metsään, ikäväni meren rannalle, kiihkoni päästä saunan löylyihin, sen miksi nautin talvisesta kirkkaasta tähtitaivaasta, syksyisestä sieniretkestä, keväisestä linnunlaulusta kasteisella pihalla ja maaseudun varhaisen suviaamun rauhasta ja hiljaisuudesta. Mikitan Lingvistinen metsä ja muut hänen teoksensa todellakin antavat minulle selityksiä, ymmärrystä ja sisäistä voimaa. Mutta ennen kaikkea panevat miettimään ja pohdiskelemaan – ja se on mielestäni hyvän esseekirjallisuuden merkki.

Teos jakaantuu esipuheeseen ja kymmeneen osaan, joiden otsikot myös avaavat teosta mukavasti: Homo silvaticus, Neljän tuulen tupa, Keräilytalouden paluu ja Maan luominen. Monille lukijoille varmasti aiheuttaa ymmärtämisen vaikeuksia teoksen alkuluvuissa useita kertoja esiin tuleva termi synestesia. Otetaanpa suoraan internetin ihmemaailmasta termin selitys:
”Synestesia tarkoittaa aistien sekoittumista yksilön kokemana. Aistiärsyke aiheuttaa synesteetikolle toisen aistin alaan kuuluvan aistimuksen.”

Valdur Mikita kirjoittaa itse olevansa synesteetikko ja siksi ilmiö on ymmärrettävästi hänelle tärkeä. Ilmiö voi olla meille tuttu varhaisesta lapsuudestamme, mutta aikuisiällä synestesia on meistä useimmille tuntematon ilmiö. Jos Mikitan teoksen alkulukujen ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, ei kannata huolestua, vaan hypätä pari lukua eteenpäin.

Mistä Mikita sitten kirjoittaa?

Mikita kirjoittaa metsästä, synestesiasta, Kalevipoegista, sisäisestä puheesta, mäntyrouskuista, moni-identiteetistä, suurista joista, siluuri- ja devonikaudesta, kesämökkikulttuurista, ekokatastrofista ja saunasta. Hän on kirjoittanut meille metsien ja pienten kansojen puolustuspuheen, joka jokaisen virolaisen ja suomalaisen kannattaisi lukea. Ei välttämättä tarvitse olla kaikista asioista samaa mieltä kirjailijan kanssa, mutta meidän kaikkien olisi syytä pohdiskella pitkään ja perusteellisesti Valdur Mikitan esille tuomia kysymisiä ja hänen viestiään meille.

Ja se viesti?

Monien muiden asiantuntijoiden tapaan Valdur Mikita ei näe maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuutta kovin ruusuisena, mutta lohduttaa meitä suomalaisia (ja virolaisia) sillä, että vielä tällä hetkellä monet meistä eivät ole liian vieraantuneita metsistä ja muusta luonnosta, ainakin osa meistä pystyisi hankkimaan ravinnon itselleen samaan tapaan keräilemällä marjoja, sieniä ja kasveja, kalastelemalla ja metsästelemällä kuin esi-isämme tuhansia vuosia sitten.

Jos kirja tuntuu liian vaikealta ja/tai ei ehdi lukea koko kirjaa, niin suomalaisille lukijoille tarkoitetun esipuheen ohella kannattaa ehdottomasti lukea myös kirjan viimeiset kolme sivua. Siellä Valdur Mikita kirjoittaa mm. näin:

”Lähes pari sataa vuotta kestänyt virolaisen kulttuurin pyhiinvaellus on nyt tulossa tiensä päähän. Tavallaan olemmekin jo Euroopan keskipisteessä, euronavalla. Enempi eurooppalaistuminen voisi olla meille jo vaarallista. Viro on kadottamassa omaperäisyyttään kaikilla alueilla – kielessä, kulttuurissa ja jopa luonnossa. Kaikkialla rehottavat globaalin yhtenäiskulttuurin maisemat. –– Virolaisen kuten monen muunkin kulttuurin ihme on voimakas periferia. –– Ehkäpä virolaisuuden salaisuus onkin siinä, että kielemme, kulttuurimme ja luontomme ovat varttuneet todella pitkän ajan kuluessa. –– Periferia on kulttuurin tehokkain puolustusjärjestelmä. Jos olemme riittävän hulluja, jäämme henkiin, mutta jos meistä tulee tuiki tavallisia eurooppalaisia, ei ole enää mieltä puhua virolaisesta kulttuurista.”