…saukko, vuoden eläin 2024 Virossa, päättyvän vuoden sankari. Minulla on myös hienompi, latinankielinen nimi: Lutra lutra. Ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné antoi sen esivanhemmilleni vuonna 1758. Viron kirjakielellä olen saarmas, mutta rehellisesti sanoen pidän itse enemmän võronkielisestä nimestäni udras, enkä loukkaannu lainkaan, jos käytät sitä. Mutta jotkut ovat saaneet päähänsä, että olisin veehunt, vesisusi, ja se on selvää liioittelua. En ole mikään susi, vaan tavallinen saukko.
Satun näköpiiriinne hyvin harvoin, sillä en pidä ihmisistä ja olen äärimmäisen varovainen. Lisäksi minulla on tarkka kuulo, hyvä hajuaisti ja olen älykäs. Pystyn huiputtamaan kaikkia, jotka yrittävät saalistaa minua. Ihmiset eivät tietenkään edes saa metsästää minua, ainakaan Virossa – olen kolmanteen suojeluluokkaan kuuluva laji. Mutta eivät ihmiset siitä jaksa välittää, Virossa meikäläinen voi helposti jäädä vaikka majavarautoihin. Peräti joka kymmenes majavaloukkuun päätynyt eläin onkin minun lajitoverini. Harmi! Itse pidän majavista, sillä niiden puuhista on minulle paljon hyötyä. Ne ovat mestareita kaivamaan tunneleita ja onkaloita, joita pitkin minäkin pääsen vesistöihin, joissa on hiljainen virtaus. Majavan tekemien patojen tietämiltä löytyy hyvin ruokaa, esimerkiksi sammakoita. Ja mitäpä sitä salailemaan – jos nälkä alkaa ahdistella, myös pienet majavanpoikaset kelpaavat hyvin vatsantäytteeksi. Majavia on Virossa niin paljon, että majavaäiti tuskin edes huomaa, jos pistän jonkun poikasen poskeeni. Yritän kyllä hillitä itseni ja teen niin vain äärimmäisessä hädässä. On hyvä muistaa, että missä majavia, siellä myös saukkoja.
Ihmisten kanssa on muitakin ongelmia. Ne tekevät älyttömiä maanparannustöitään ja syventävät pieniä jokia (1955–1965). Erityisen älyttömäksi touhu meni silloin kammottavana neuvostoaikana. Minun luonnollista elinympäristöäni tuhottiin ja vesiin päätyi paljon ympäristömyrkkyjä. Ruopattuja jokia yritetään nyt ennallistaa, mutta se ei ole aivan helppoa.
Myös tieverkosto on Virossa rakennettu niin onnettomasti, että moni lajitoverini päättää päivänsä auton renkaiden alle. Sen takia ihmisiä täytyykin pelätä, ja on viisainta paeta paikalta heti, kun niitä ilmaantuu lähistölle, liikkuivatpa ne sitten jalan tai pyörillä.
Itse liikun äärimmäisen elegantisti: uin sujuvasti vedessä ja juoksen ketterästi maalla. Eräs vanha ja viisas soittoniekka, Vanemuine, kuuluu peräti kehuneen, että minä kaunistan läsnäolollani niin vettä kuin maata. Tämä pitää täysin paikkansa, sillä olen myös ulkonäöltäni vallan ihastuttava. Turkkini on selkäpuolelta ruskea, kaulasta ja vatsan puolelta vaaleanharmaa. Minulla on suloiset ruskeat nappisilmät, virtaviivaisen lihaksikas vartalo, komea häntä ja vielä komeammat viikset. Ruumiini voi olla 90 senttiä, häntä 50 senttiä ja viikset 15 senttiä pitkät. Räpylämäisissä käpälissäni on viisi varvasta, ja parhaiten räpylät ovat kehittyneet takajaloissani.
Sinun täytyy olla todellinen luonnonystävä, jotta pääsisit näkemään minut ja ihastelemaan kauneuttani. Täytyy sinulla olla hieman viisauttakin, tarkemmin sanottuna luonnonviisautta. Kesällä minun näkemiseni on erityisen vaikeaa, muttei sentään mahdotonta. Talvella saat paljon tietoa liikkeistäni seuraamalla lumeen jääneitä jälkiä. Käyn tavallisesti kalassa avovesien äärellä, ja esimerkiksi Vanhankaupunginlahden koski Helsingissä on juuri sellainen paikka, jossa jälkiäni voi nähdä talvisin. Jos huomaat käpälänjälkien lisäksi myös laahausjälkiä, niin ne eivät suinkaan ole peräisin hännästäni, vaan vatsastani. Aivan totta! Minä nimittäin lasken mielelläni liukua, kun mahan alle sattuu sopivasti jäätä tai lunta. Sitä paitsi se on kaikkein nopein tapa edetä, ja talvella ruoan perässä joutuu toisinaan taittamaan pitkiäkin matkoja. En pidä runsaslumisista ja kylmistä talvista. Olemme niin viisaita, että ankaran talven jälkeen emme ala hätäillä lasten teossa. Äitisaukko voi kovissa oloissa yksinkertaisesti jättää alkion odottamaan parempia aikoja. Tutkijat kutsuvat tätä ilmiötä diapaussiksi. Nälkävuosina se on pelastanut monta pikkusaukkoa. Äiti siis odottaa, kunnes ravintoa on taas paremmin tarjolla, ja synnyttää pienokaisensa vasta sitten. Diapaussi voi kestää jopa 240 päivää. Niinpä poikaset voivat syntyä 9–10 viikon tiineyden jälkeen, tai jos ravinnosta on pulaa, vasta 12 kuukauden kuluttua hedelmöittymisestä. Tämäkin on osoitus sopeutumiskyvystämme ja älykkyydestämme.
Yleisesti ottaen pidän Virosta asuinpaikkana. Eikä Suomessakaan mitään vikaa ole, täälläkin on paljon sisävesistöjä, varsinkin Järvi-Suomessa. Virossa elelee tällä hetkellä noin 1 600–2 000 lajitoveriani, Suomessa ehkä hieman enemmän. Virossa on enemmän sammakoita kuin Suomessa, mutta Suomessa puolestaan on enemmän vettä. Mitä suurempi ja monipuolisempi vesieliöstö, sitä sopivampi asuinpaikka minulle. Kaikkein mieluiten pidän majaani joen rantamilla, jossa on vedenalaisia luolia, lähteitä ja muita märkiä paikkoja. Lempiruokaani ovat kalat ja jokiravut. Jos ruokaa on niukasti, sammakot ja vesihyönteisetkin kelpaavat, samoin vesimyyrät, piisamit ja sorsanpojat. Ruoan suhteen ei parane juuri nirsoilla, vaan on sopeuduttava monipuoliseen ruokapöytään eli syömään sitä, mitä milloinkin on tarjolla. Ruoanhakumatkat teen tavallisesti öiseen aikaan – vähemmän seuraajia, vähemmän kilpailijoita.
Valitsen asuinpaikkani huolella. En kelpuuta alueita, joissa luonnon tasapaino on rikottu, vaan siinä tapauksessa jatkan matkaani uuteen ja syrjäisempään paikkaan. Pystyn uimaan 7–8 tuntia yhtä soittoa.
Kuten sanottu, yleisesti ottaen pelkään ihmisiä, mutta esimerkiksi Romek Meeliä arvostan. Hän on todellinen saukkoasiantuntija ja Viron theriologisen eli nisäkästieteellisen seuran jäsen. Hän on jopa onnistunut kasvattamaan yhden nuoren saukonpojan, Oton, aikamieheksi, ja opettanut sille metsästys- ja luonnossa toimimisen taitoja. (Eivätkä saukot kotieläimeksi sopisikaan.) Sen takia olemme antaneet hänen myös kuvata meitä Alam-Pedjan luonnonsuojelualueella Emajoen varrella.
Saukon tarinan kirjasi muistiin Maiu Juurik, viron kielen opettaja (joka on tutkinut saukon jalan- ja vatsanjälkiä Vanhankaupunginlahden jäällä Helsingissä ja seurannut saukkoa kauempaa Loviisan lähistöllä Aspskärissä). Suomeksi tarinan käänsi Petteri Aarnos. Kuvan on ottanut luontomies ja tietokirjailija Eero Haapanen.