Kyseessä on pieni, ohut, vain 90-sivuinen kirja. Silti tämä juuri ennen joulua ilmestynyt opus nousi vuodenvaihteessa Virossa kirjakauppojen myyntilistojen kärkeen.

Voisi tietenkin olettaa, että kyse on kirjailijan nimestä ja maineesta. Aino Pervik täyttää huhtikuussa 89 vuotta ja kirjoittaa yhä laatukirjallisuutta, kuten on kirjoittanut jo 60 vuoden ajan. Pervik tunnetaan ja tunnustetaan Virossa ennen kaikkea maan merkittävimpiin kuuluvana lastenkirjailijana, joka on julkaissut noin 40 lastenkirjaa. Niistä rakastetuimmat eli Arabella, merirosvon tytär (1987), Konkkamuori (1975) ja Konkkamuori ja kapteeni Trummi (1978) on myös suomennettu.

Aino Pervik ei kuitenkaan ole pelkästään lastenkirjailija, vaan hän on kirjoittanut myös tasokkaita ja kiitettyjä aikuisille tarkoitettuja kirjoja varsin runsaasti: kolme romaania, kaksi novellikokoelmaa ja neljä runokokoelmaa. Lisäksi Pervik on Viron merkittävimpiä unkarinkielisen kirjallisuuden kääntäjiä.

Toinen selitys myyntimenestykselle voisi olla Aino Pervikin oma perhe, hän on Viron ehkä tunnetuimman kirjallisen perheen ja suvun jäsen. Hänen edesmennyt miehensä Eno Raud oli tunnettu kirjailija, kuten appiukko Mart Raudkin. Kaikkein tunnetuimpia nyky-Virossa taitavat kuitenkin olla Ainon ja Enon kolme lasta: kirjailija-kuvataiteilija Piret Raud, kirjailija-muusikko-televisiojulkkis Mihkel Raud ja kirjailija-professori-polyglotti-kääntäjä Rein Raud.

Mutta ei ensimmäinen selitykseni eikä toinenkaan kelpaa minulle tänään, sillä yksikertaisesti Miniatuurid mälupõhjast (”Miniatyyrejä muistin pohjalta”) -teos on niin lumoava, aikaa ja ihmisiä ymmärtävä sekä niin sympaattinen kirja, ettei siihen voi olla ihastumatta.

Aino Pervik on Vikerraadion haastattelussa kertonut, että hän muistaa hyvinkin tarkasti tiettyjä asioita varhaisesta lapsuudestaan, mutta myöhempiä asioita hän ei muista yhtä hyvin eikä aina haluakaan muistaa. Kirjan varhaisimmat muistikuvat ovatkin 2- ja 3-vuotiaan pikkutytön muistikatkelmia ja suurin osa Ainon miniatyyreistä kertookin 1930-luvusta ja 1940-luvun alkuvuosista. Vain teoksen aivan alussa ja aivan lopussa sekä pari kertaa keskellä palataan hetkeksi nykyhetkeen tai lähes nykyhetkeen.

Maailmankirjallisuudessa on kuuluisia teoksia, joissa kuvataan tapahtumia lapsen näkökulmassa, mutta niitä ovat kirjoittaneet aikuiset kirjailijat kuvitellen, mitä lapsi tuntee tai miten lapset ymmärtävät tietyt tapahtumat. Uskomattomalla tavalla Aino Pervikillä on runsaasti omia aitoja muistikuvia ajasta, jolloin hän itse oli vasta 2–4-vuotias. Kirjailija muistaa tarkasti yhä lähes 90 vuoden takaiset tapahtumat, tunteet, tuoksut, äänet, lämpötilat ja mielialat. Uskomatonta! Ja aivan ainutlaatuista!

Sanotaan, että muistamme lapsuudesta vain hyvät asiat, silloin kesäisin aina paistoi aurinko, järvivesi oli aina juuri sopivaa uimiseen, talvisin oli aina lunta ja hyvä sää sekä hiihtämiseen että lumiukkojen tekoon. Vuonna 1932 syntyneen Aino Pervikin lapsuuteen ja varhaiseen nuoruuteen kuuluvat Viron 1900-luvun historian dramaattisimmat tapahtumat: II maailmansota, ensimmäinen neuvostovuosi, saksalaismiehitys, toinen neuvostokausi, kyyditykset, pidätykset, monien pakeneminen Virosta. Pienen Ainon muistikuvissa vilahtaa dramaattisiakin tapahtumia ja asioita, mutta koska lapsi ei silloin ymmärtänyt niiden vaarallisuutta tai vakavuutta, niin nyky-Ainonkaan teoksessa ei niitä kuvata paksuin mustin siveltimen vedoin.

Ainon varhaislapsuudessa perhe asui Patarein vankilassa, missä isä oli lääkärinä ja Aino leikki iloisena pihan muiden lasten kanssa ja vangitkin olivat lapsille ystävällisiä. Syksyllä 1939 Aino saa entiseltä koulukaveriltaan kirjeen. Tämän perhe oli Umsiedlungin kautta siirtynyt asumaan miehitettyyn Puolaan. Nykypäivän Aino ymmärtää, että puolitutun tytön kirje oli enemmänkin tytön vanhempien viesti Ainon vanhemmille, aikuisten kirjeet aikuisille luettiin ja sensuroitiin tarkemmin. Metsäveljeys kuvataan Ainon muistikuvana iloisista ja kosteista miesten juhlista, jonne hänen isänsä otti mukaan myös vaimonsa ja tyttärensä. Isä lääkitsi siis myös metsäveljiä, ymmärtää nykylukija. Tammikuussa 1941 perhe muutti syrjemmälle asumaan ja näin he pelastuivat kyyditykseltä, koska kukaan ei neuvonut kyydittäjiä pidetyn lääkärin uuteen asuinpaikkaan, mutta sen Aino tajusi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Pikkutyttö muistaa vain uuden kotitalon, uuden koulun ja uudet luokkatoverit ja ihanan metsän kodin vieressä, missä retkeili kaikkina vuodenaikoina. Vuonna 1943 isä lääkitsee venäläisiä sotavankeja ja äiti laittaa Ainon viemään nälkiintyneille vangeille leipää. Seuraavana vuonna kaikki toistuu lähes samoin sanoin, mutta nyt sotavangit ovatkin saksalaisia.

Yksi teoksen toistuvista ja aivan selvästi jo pienelle (ja nykyisellekin) Ainolle tärkeistä teemoista on kirjat ja lukeminen. Jo hyvin varhain lukemaan oppinut pikkutyttö lukee kodin kirjat, koulukirjaston ja kyläkirjaston kirjat, kaikki kotoa löytyvät aikakauskirjat. Ja ystävättärelle, joka ei lue kirjoja, vaan kertoo aina koirastaan, 10-vuotias Aino kertoo innokkaasti lukemistaan kirjoista.

Aino Pervikin pienikokoisen, mutta hyvin liikuttavan kirjan lähes viimeiset sanat ovat: Ma ei arva, et kellelgi oleks mõtet minna kuhugi oma minevikku otsima. Me ei lähe ju ajas tagasi. Keegi ei lähe. Mitte keegi. Minevik säilib ainult mälus. Nukravõitu, aga nii on. Eli suomeksi siis suunnilleen näin: Minä en luule, että kenelläkään olisi mieltä mennä minnekään etsimään omaa menneisyyttään. Mehän emme mene ajassa taaksepäin. Kukaan ei mene. Ei kukaan. Menneisyys säilyy vain muistissa. Surullista, mutta niin se on.

Tuoreimmassa Nippernaati-kokoelmassa (4, 2019) on suomennosnäyte Aino Pervikin miniatyyreistä – eli viron kieltä taitamatonkin pääsee nauttimaan ainakin palasen valoisista ja sympaattisista muistoista.