Tampereen Vapriikki-museossa avautui 28.4.2023 satuaiheinen Olipa kerran -näyttely (viroksi Elas kord), jonka on tuottanut Viron kansallismuseo Eesti Rahva Muuseum (ERM). Elas kord -näyttely oli muutama vuosi sitten esillä Tarton ERM:ssa ja keräsi siellä hyvin yleisöä. Näyttelyn kuraattoreina ovat toimineet Katrin Sipelgas ja Jaak Kilmi. Sipelgas on suunnitellut näyttelyn satumaiseksi matkaksi satumetsästä taikaesinekammion kautta alamaailmaan ja manalasta edelleen satulinnan juhlapöydän äärelle.
Vapriikissa voi nyt nähdä, miten Viron kansallismuseon näyttely on muokattu Suomen satuperinteeseen sopivaksi. Olen toiminut näyttelyn suomalaisen sisällön asiantuntijana ja yhdessä Vapriikin näyttelypäällikkö Marjo Meriluodon kanssa sovittanut näyttelyn sisältöä siten, että siinä tulee esiin suomalainen ja karjalainenkin satuperinne.
Viron kansallismuseon näyttelyn satuasiantuntijoita olivat folkloristit Risto Järv ja Ülo Valk, joiden kirjoittamat tekstit olivat osittain pohjana omille teksteilleni ja satuesimerkeilleni. Näyttelyssä on Järvin, Valkin ja minun kirjoittamia tekstejä sadun lajihistoriasta ja satututkimuksesta. Tampereen näyttelyssä on myös tekstejä, joita Tarton näyttelyssä ei ollut. Olen kirjoittanut näyttelyyn taustoittavia tekstejä esimerkiksi saduista ja orientalismista, satujen merkityksistä psykoanalyyttisissä teorioissa ja satujen sukupuolirooleista. Näyttelyyn on tehnyt animaatioita Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla palkittu Priit Tender, ja Jaan Rõõmus on piirtänyt näyttelyn upeat kuvitukset. Näyttelyn graafisesta suunnittelusta on vastannut Daniel Villems.
Olen etsinyt näyttelyä varten sitaatteja saduista, jotka on tallennettu Suomen arkistoihin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistoon on tallennettu satuja, jotka on kirjoitettu muistiin suomen eri murteilla sekä vienankarjalan, aunuksenkarjalan ja inkeroisen kielillä. Svenska litteratursällskapet (SLS) on puolestaan arkistoinut ja julkaissut ruotsinkielisiä satuja, joita on kerätty esimerkiksi Turun seudulla ja itäisellä Uudellamaalla. Vapriikin näyttelyssä on mahdollista kuunnella satuja, uskomustarinoita ja paikalliskertomuksia useilla eri kielillä: suomen, ruotsin ja englannin lisäksi näyttelyä varten on äänitetty pohjoissaamen- ja vienankarjalankielisiä satuja. Mukana on myös paikallistarinoita esimerkiksi Askolasta, Tyrväästä ja Hämeenkyröstä.
Viron kansallismuseon näyttelyssä oli esimerkkejä Setomaan satuperinteestä, jossa on muualla Virossa harvinaisia tai tuntemattomia ominaispiirteitä. Vapriikin näyttelyyn olen halunnut tuoda yhtäältä satujen alueellisia erityispiirteitä, toisaalta satujen ylirajaisuutta. Folkloristiikan emeritaprofessori Satu Apo on kirjoittanut suomalais-karjalaisesta satuperinteestä, sillä suomen- ja karjalankielinen sadusto on aiheiltaan samantyyppistä ja samat tallentajat ovat keränneet satuja niin nykyisen Suomen kuin Karjalankin alueilla. Toisaalta niin suomen-, viron- kuin karjalankielinenkin sadusto liittyy osaksi kansainvälistä satujen verkostoa: suomen- ja karjalankielisinä löytyy esimerkiksi lukuisia erilaisia versioita Tuhkimo-sadusta, jonka juuret ovat Satu Apon mukaan 800-luvun Kiinassa.
Pohjolan perukoilla Tuhkimon nimiä ovat esimerkiksi Tuhkapöpperö ja Sikopiika. Suomen ja Karjalan Tuhkimot ovat keskieurooppalaisia siskojaan arkisempia ja agraarisempia. He työskentelevät sikopiikoina ja likaavat kätensä erilaisissa maatalon askareissa: lehmiä lypsäessään ja pässejä keritessään. Hyvän haltijattaren sijasta he saattavat kohdata ojassa makaavan vanhan ukon, joka antaa heille taikakepin. Kun he lyövät kepillä kallioon, kalliosta ilmestyy upeat vaatteet, joihin sonnustautuneena he voivat mennä kirkkoon ja hurmata siellä kuninkaanpojan.
Virolainen satuperinne kuuluu Suomen ja Karjalan perinteen ohella itämerensuomalaiseen ja laajemmin suomalais-ugrilaiseen perinteeseen. Vaikka saduissamme ja kansanperinteessämme on paljon samaa, erojakin löytyy. Esimerkiksi ihmissusikertomukset ovat Virossa yleisempiä kuin Suomessa. Virolaisen kratin vastine on Suomen alueen uskomustarinoissa para, mutta para ei ole Suomessa yhtä tunnettu kuin kratt on Virossa.
Kratin tavoin para saattaa olla omistajansa rakentama ja käydä tekemässä kepposia naapuritaloissa. Para saattaa esimerkiksi ottaa kissan tai muun eläimen hahmon ja varastaa naapurin lehmän maitoa, jonka sitten tuo omistajalleen. Krattien ja muiden uskomusolentojen tunnettuutta nyky-Virossa lienee lisännyt vuonna 2000 ilmestynyt Andrus Kivirähkin romaani Rehepapp ehk november, jonka henkilöhahmot rakentavat itselleen kratteja. Kratit käyvät varkaissa naapuritalojen varastoissa ja tekevät muitakin kolttosia isäntiensä hyväksi.
Andrus Kivirähk on kirjoittanut myös osan Olipa kerran -näyttelyn tarinoista.
Sadun lajista ja satututkimuksesta
Kansansatujen tutkija on arkistojen varassa, sillä tietoa on mahdollista saada vain niistä suullisesti kerrotuista saduista, jotka on tallennettu esimerkiksi SKS:n tai SLS:n arkistoon. Virossa satuja on koottu Viron kansanrunousarkistoon (Eesti rahvaluule arhiiv), ja virolaisia satuja tutkitaan esimerkiksi Tarton yliopiston folkloristiikan oppiaineessa. Suomessa folkloristiikkaa voi opiskella Helsingin ja Turun yliopistoissa.
Satuarkistojen lisäksi etsin satuja ja muita tarinoita Pirkko-Liisa Rausmaan toimittamasta kokoelmasta Suomalaiset kansansadut 1–6 (1982–2000) ja Lauri Simonsuuren toimittamasta uskomustarina-antologiasta Myytillisiä tarinoita (1947). Rausmaan teossarjassa on oma osansa jokaiselle kansansadun alalajille, kuten ihme-, eläin- ja novellisaduille, ja sadut on kirjoissa jaoteltu satutyypeittäin. Tämän vuoksi se on erittäin käyttökelpoinen lähde satututkijalle.
Satututkijana olen seikkaillut folkloristiikan ja kirjallisuustieteen välimaastossa. Taustaltani olen kirjallisuustieteilijä, mutta tutkimustyössäni hyödynnän myös folkloristiikan alan lähteitä. Tutkin Tampereen yliopistossa satuintertekstuaalisuutta eli sitä, miten satuja uudelleenkirjoitetaan ja miten satumotiiveja hyödynnetään suomalaisessa 1900- ja 2000-luvun kirjallisuudessa. Satuinterteksteinä on Suomen nykykirjallisuudessa niin kansainvälisiä satuklassikkoja kuin vähemmän tunnettuja satuja, kuten karjalainen satu Kultasirkka. Olen kirjoittanut esimerkiksi Anu Kaajan Katie-Kate-romaanin (2020) Tuhkimo-viittauksista ja siitä, miten ne yhdistyvät yhteiskuntaluokkakuvaukseen.
Satuinnostukseni alkoi jo lapsena, kun ihastuin Pukkilan kirjastosta löytämääni kokoelmaan Grimmin veljesten satuja. Suosikkini kokoelman saduista oli Outolintu, jossa velho ryövää köyhän talon tyttäret kotiinsa. Kaksi ensin ryöstettyä sisarusta astuu sisään kiellettyyn huoneeseen ja tiputtaa velhon antaman munan veriselle lattialle. Kiellon rikkoneet tytöt joutuvat paloiteltuna verisammioon aiemmin murhattujen naisten osien joukkoon. Kolmas tyttö jättää neuvokkaana munan pöydälle ennen kuin menee kiellettyyn huoneeseen, liittää siskojensa palaset yhteen ja pakenee linnuksi naamioituneena velhon talosta. Lopuksi kyläläiset polttavat velhon taloonsa. Miten kiehtova ja äärimmäisen väkivaltainen satu!
Outolinnun juonta muistuttava Siniparta-satu tunnetaan erityisesti Charles Perrault’n versiona vuodelta 1697. Viroksi satu tunnetaan nimellä Sinihabe. Sinipartaa on uudelleenkirjoitettu ja adaptoitu lukuisia kertoja. Satututkijat ovat tulkinneet esimerkiksi Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaania (1847) ja Daphne du Maurierin Rebeccaa (1938) Siniparta-satua varioivina teoksina.
Koska olen suuri satujen ystävä, oli ihanaa osallistua satunäyttelyn tekemiseen. Parasta palautetta minulle on ollut kuulla lapsista, jotka ovat olleet haltioissaan näyttelyn taikaesineistä, seikkailutehtävistä, satumetsän animaatioista ja luukuista, joiden takaa paljastuu tietoja saduista. Toivon, että näyttely inspiroi jonkun pienen museokävijän ryhtymään satututkijaksi – heitä kun ei ole koskaan liikaa.