Seppo Zetterbergin nimi ei kaipaa esittelyä sen enempää Suomessa kuin Virossakaan. Useita hänen teoksiaan on vironnettu ja suurinta huomiota lienee saanut osakseen Viron historia (viroksi 2009). Henkilökohtainen suosikkini on Viron pelastuskomitean Jüri Vilmsin kohtaloa selvittävä teos, joka ilmestyi viroksi vuonna 2004. Siinä Zetterberg tutkii sine ira et studio sitä, kuka todellisuudessa oli syypää Vilmsin ja hänen kahden saattajansa kuolemaan – vai oliko kukaan. Virossa professori Zetterberg on tuttu vieras historiantutkimuksen konferensseissa ja usein näemme hänet myös televisiossa kommentoimassa Suomen ja Viron historiaa koskevia kysymyksiä. Vuonna 2011 hänet vihittiin Tarton yliopiston kunniatohtoriksi.

Näillä hetkillä tulee kuluneeksi täydet sata vuotta niin Suomen kuin Viron valtion synnystä ja yhtä lailla myös valtioidemme välisten virallisten suhteiden käynnistämisestä. Zetterbergin tuore kirja on tämän juhlakauden keskellä ajankohtainen. Teoksen lähtökohtana on kirjoittajan yli 40 vuotta sitten valmistunut väitöskirja Suomi ja Viro 1917–1919. Poliittiset suhteet syksystä 1917 reunavaltiopolitiikan alkuun. Olettaakseni hänen aihevalintansa ei ollut 40 vuotta sitten varsinaisesti suhdanteiden aallonharjalla – tuolloin Suomenlahden kummallakin rannalla etsittiin yhteisiä kiinnekohtia jostakin aivan muualta kuin valtioidemme suhteista Viron vapaussodan aikoihin.

Kaikeksi onneksi kirjoittaja ei ole tyytynyt aidan ylittämiseen matalimmalta kohdalta eli vanhan tekstin paikoittaiseen jatkojalostukseen, vaan kirjoittanut kokonaan uuden kirjan hyödyntäen kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana tehtyä tutkimusta sekä runsaslukuista arkistoaineistoa usean eri maan arkistoissa. Aineiston saatavuus on tältä osin monin verroin helpompaa kuin 40 vuotta sitten. Suuren osan teoksen lähdeaineistosta muodostavat tuonaikaiset sanomalehdet, jotka nekin ovat digiaikakaudella vaivattomasti käytettävissä, mutta samalla kasvattavat läpi kahlattavan tekstimassan määrää ja tekevät johtopäätöksiin vievistä valinnoista työläämpiä. Erittäin paljon on julkaistu myös asianosaisten muistelmia, joihin kirjoittaja suhtautuu kokeneen historiantutkijan lähdekriittisyydellä; tämä on esikuvallista nykyisellä muistin politiikasta puhumisen aikakaudella, jossa hyvät tarinat työntyvät tavan takaa historian tontille.

Kirja koostuu kahdeksasta laajemmasta luvusta, jotka on jaoteltu joukoksi alalukuja. Näin lukijan on huomattavasti helpompi pysyä kärryillä monimutkaisen kokonaisuuden käänteissä. Ensimmäinen luku käsittelee kummankin kansan irtaantumista Venäjästä. Suomelle tämä oli helpompaa, sillä Venäjän ja Suomen suhde oli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun sortokausista huolimatta lopultakin vain personaaliunioni. Suomella oli myös oma kansanedustuslaitos ja oma raha, naiset olivat saaneet äänioikeuden ja maassa jopa käytettiin muusta Venäjästä poiketen gregoriaanista eikä juliaanista kalenteria. Viro sen sijaan oli jaettu kahden kuvernementin kesken. Venäjän keskushallinnon lisäksi virolaisilla oli toinenkin hallitsija, baltiansaksalainen aatelisto ritarikuntineen. Maaseudulla paikallistason valta kuului heille aina Venäjän vuoden 1917 helmikuun vallankumoukseen saakka. Siinä missä Suomen itsenäistymisessä joulukuussa 1917 ja sille tammikuussa 1918 Leniniltä saadussa tunnustuksessa oli pitkälti kyse olemassa olevan tilanteen vahvistamisesta ja Leninin kannalta taktisesta liikkeestä väistämätöntä maailmanvallankumousta odotellessa, Viro sai oman mittavan osansa Venäjän vallankumouksiin liittyneestä anarkiasta ja väkivallasta, puhumattakaan ensimmäisen maailmansodan rintamilla keisarillisen armeijan riveissä annetusta veriuhrista.

Toinen luku on erinomainen yhteenveto Viron ulkomaandelegaation toiminnasta. Virolaiset poliitikot päättivät nimittäin jo loppuvuodesta 1917 lähettää ulkomaille joukon koulutettuja miehiä hakemaan (entente-maiden) tukea Viron itsenäisyydelle. Entente-suuntaus vahvistui edelleen, kun Saksa miehitti Viron helmikuussa 1918 eikä tunnustanut Viron 24.2.1918 antamaa itsenäisyysjulistusta. Tämä aiheutti tiettyjä ongelmia myös tammikuussa sisällissotaan suistuneen Suomen kanssa, sillä Vaasaan siirtynyt Suomen senaatti oli de facto Saksan liittolainen, erityisesti sen jälkeen kun kreivi Rüdiger von der Goltzin Itämeren-divisioona nousi Suomen mantereelle huhtikuun alussa ja pian tämän jälkeen vapautti Helsingin. Tie Virosta Eurooppaan kulki kuitenkin Suomen ja Ruotsin kautta ja monet Viron ulkomaandelegaation jäsenet päätyivät melkoisiin seikkailuihin punaisten hallitsemassa Etelä-Suomessa, mutta myös yrittäessään ylittää rintamalinjaa ja siirtyä valkoiseen Suomeen. Ulkomaandelegaation toiminta oli jossakin määrin menestyksekästä: toukokuussa 1918 Britannian hallitus tunnusti Viron maapäivät de facto Viron kansan edustajaksi, ja pian saman tekivät myös ranskalaiset ja italialaiset. Voimme ymmärtää entente-maiden motiivit. Kaikki, mikä heikensi Saksaa entisellä itärintamalla, tuli hyödyksi saksalaisia vastaan länsirintamalla käydyissä taisteluissa. Virolaisten entente-suuntaus aiheutti kuitenkin edelleen ongelmia yhteyksissä suomalaisiin. Sisällissodan jälkeinen Suomi oli edelleen Saksan puolella ja maahan etsittiin juuri kuningasta Saksan lukemattomien prinssien ja ruhtinaiden joukosta.

Tällaisina aikoina esiin putkahtelee taitavia onnenonkijoita ja seikkailijoita, joiden historiallista roolia tutkijoilla on usein tapana paisuttaa, voittaahan seikkailijan tarina kiinnostavuudessaan esimerkiksi lähetystösihteerin diplomaattisesti muotoillut muistiot milloin tahansa. Virolaisilla seikkailijan virkaa hoiti Ruotsissa Viron asiaa ajanut Aleksander Kesküla, joka ehti toimia ilmeisesti useammankin valtion agenttina. Myös liettualaisilla oli vastaava henkilö, Juozas Gabrys, josta emme tosin voi lukea Zetterbergin kirjasta, koska Liettua ei ole sen aihe. Liekö latvialaisillakin ollut omansa, sitä emme tiedä.

Kolmas luku käsittelee Venäjän entisten Baltian-provinssien saksalaismiehitystä sekä Suomen ja Saksan suhteita. Baltiansaksalaisen aateliston ritarikunnat ja muut säätyjen edustajat valmistelivat Saksan keisarillisen armeijan tuella paluuta kauas historiaan; baltiansaksalainen vähemmistö olisi tällöin noussut absoluuttisesti johtavaan asemaan Itämeren provinssien hallinnassa, eikä enää Venäjän tsaarin (hänet oli syösty vallasta ja murhattu heinäkuussa 1918), vaan Saksan keisarin uskollisina alamaisina. Baltian herttuakunta ehdittiin julistaa perustetuksi ja sille löydettiin jopa herttua Saksan ruhtinaiden joukosta, mutta Saksan vallankumous ja keisarin luopuminen kruunusta merkitsivät valtiomuodostelman jäämistä lyhytikäiseksi. Baltiansaksalainen aatelisto ja korkeampien kaupunkilaissäätyjen jäsenet muodostivat määrällisesti häviävän pienen osuuden Viron-, Liivin- ja Kuurinmaan väestöstä eikä herttuakunnan valtiojärjestys luonnollisestikaan voinut olla demokraattinen. Tämän nostivat esiin myös maakokouksissa latvialaisia ja virolaisia edustaneet kunnanvanhimmat, jotka olivat baltiansaksalaisten tehtäväänsä nimittämiä. He kieltäytyivät puoltamasta herttuakunnan perustamista ilmoittaen, ettei heitä ole valtuutettu tekemään päätöksiä kansansa nimissä. Kunnanvanhimpien kieltäytymistekstin oli laatinut Konstantin Päts ja tämä oli yksi syistä, joiden vuoksi saksalaiset miehittäjät sittemmin vangitsivat hänet. Päts vapautettiin vasta maailmansodan päätyttyä ja vallan siirryttyä väliaikaiselle hallitukselle marraskuussa 1918.

Zetterberg esittelee ansiokkaasti Viron poliittisen elämän eri suuntaukset tavalla, joka kansallista yhtenäisyyttä korostavassa juhlahistoriankirjoituksessa usein unohdetaan. Laitavasemmalla olivat bolševikit, jotka pakenivat Virosta helmikuussa 1918, vaikka keisarillinen Saksa oli Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimisen jälkeen liki Leninin Venäjän liittolainen. Heidän oikealla puolellaan olivat sosiaalidemokraatit, sosialistivallankumoukselliset ja radikaalisosialistit, joista hieman myöhemmin tuli työpuolue, Tööerakond. Ilman bolševikkejakin vasemmistopuolueet olivat Virossa erittäin merkittävässä asemassa ja Viron vasemmiston suhtautumisessa Suomen sisällissotaan ilmeni useasti tuki Suomen punaisille. Tämä kävi ilmi muun muassa eräästä Viron sosiaalidemokraattien johtajan August Rein vuonna 1919 kirjoittamasta artikkelista, jonka muisto painoi kirjoittajaa vielä 40 vuotta myöhemminkin, kun hän kirjoitti muistelmiaan. Viron poliittista keskustaa edustivat liberaalit – Jaan Tõnissonin kansallismieliset – joiden oikealle puolelle sijoittuivat Konstantin Pätsin Maaliitto ja edelleen kristilliset. Aivan laitimmaisina olivat baltiansaksalaiset, jotka menettivät kaiken poliittisen vaikutusvaltansa Saksan keisarikunnan luhistumisen jälkeen ja varsinkin suurmaanomistuksen tultua lakkautetuksi Virossa lokakuun 1919 maauudistuksen myötä. Vapaussodan aikana virolaisissa herätti tiettyä epäluuloa se, että Suomesta saapuneista vapaaehtoisista ja erityisesti upseereista varsin suuri osa oli ruotsinkielisiä, ja heillä näytti olevan lämpimät suhteet baltiansaksalaisiin. Syy saattoi tosin piillä puhtaasti olosuhteissa – baltiansaksalaisten kartanot ja talot tarjosivat mukavammat oltavat kuin maailmansotien ja vallankumousten riuduttaman muun Viron talonpoikaisen vaatimattomat puitteet. Vapaussodan aikainen Viro oli joka tapauksessa paljon vasemmistolaisempi kuin sisällissodan voittanut valkea Suomi.

Ei Suomikaan jakautunut pelkästään punaisiin ja valkoisiin. Saksan hävittyä sodan ja keisarin luovuttua kruunustaan niin senaatin puheenjohtaja Juho Kusti Paasikivi, valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvud kuin vaikutusvaltainen Saksan-lähettiläs Edvard Hjelt jättivät tehtävänsä, mutta Suomen politiikan saksalaissuuntaus ei silti päättynyt saman tien. Myös heimoaatteen tukijoita oli olemassa aina, erityisesti nuoremmissa akateemisissa piireissä, mutta heidänkin oli valittava suuntansa – joko Viro tai Itä-Karjala. Viroon suuntautunutta heimoaatetta edustivat ennen kaikkea Lauri Kettunen ja nuori Vilho Helanen. Sosiaalidemokraateilla oli vahva yhteiskunnallinen asema aatteen vasenta äärilaitaa lukuun ottamatta. Suomessa oli kehittynyttä teollisuutta, kun taas suuri osa Viron teollisuuskeskusten työväestöstä oli tullut Venäjältä ja vallankumouksen pyörteissä myös palannut sinne. Viron vasemmistossa sosialistivallankumouksellisilla oli aluksi vahva asema. Toisin kuin työläisten aseman parantamiseen keskittyneet sosiaalidemokraatit, he ajoivat myös talonpoikaisväestön etuja. Viron maauudistus kuitenkin käytännössä toteutti yhden heidän tavoitteistaan ja samalla vei heiltä poliittisen valttikortin. Suomalaiset liberaalit, etunenässä diplomaattisena edustajana Isossa-Britanniassa toiminut Rudolf Holsti, olivat pikemmin entente-suuntautuneita ja suhtautuivat Viroon myönteisesti. Holsti oli myöhemmin kahteen otteeseen ulkoministerinä sekä lähettiläänä Virossa vuosina 1923–1927.

Ja lopulta vielä korkein sotilasjohto, jonka tausta pääsääntöisesti – Carl Gustaf Mannerheimiä myöten – oli Venäjän keisarillisessa armeijassa ja joka katsoi asiaa strategisesta näkökulmasta, kuten myös entente: pitäisikö Venäjä torjua kauemmaksi Suomenlahden rannoilta vai kannattaisiko sille päinvastoin jättää Petrograd takamaineen, jolloin voitaisiin vähentää rajavaltioihin mahdollisesti tulevaisuudessa kohdistuvaa painetta? Tältä osin Virolla ja Suomella oli yhteiset intressit. Kummatkin tarkkailivat Venäjän valkoisten toimintaa alta kulmien ja esittivät tuen edellytykseksi vaatimuksen Viron ja Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta. Venäjän valkoiset puolestaan eivät halunneet taipua tähän, sillä heidän tavoitteenaan oli entisen Venäjän palauttaminen entisissä rajoissaan. Entente painosti etenkin Viroa tukemaan Venäjän valkoisia, ja vastentahtoisesti Viron oli tähän ryhdyttävä. Näitä kysymyksiä käsitellään kirjan kuudennessa luvussa Yhdessäkö Pietariin?

Neljäs luku kertoo Suomen avusta Virolle vapaussodan aikana, Viron Avustamisen Pääkomitean toiminnasta sekä ristiriidoista ja kiistoista, jotka liittyivät erityisesti suomalaisten vapaaehtoisten lähettämiseen Viroon, mutta myös heidän paluuseensa. Yhtäältä Virolla ei ollut rahaa – jota Suomi ja suomalaiset pankit tosin lainasivat Virolle – maksaa palkkaa vapaaehtoisille, ja alkuvaiheen sotilaallisen kriisin mentyä ohi keväällä 1919 vapaaehtoisille ei ollut enää yhtä suurta tarvetta. Toisaalta suomalaiset poliitikot näkivät, että suomalaisten vapaaehtoisten läsnäolo Virossa on tärkeää Suomen omien etujen puolustamisen kannalta, sillä suomalaisten poistuessa heidän tilalleen olisi saattanut tulla jonkin toisen tahon vapaaehtoisia, joilla olisi ollut myös toisen tahon edut puolustettavinaan. Myöhemmässä historiankirjoituksessa on usein jäänyt heimoaatteen varjoon se seikka, että niin Suomi kuin Viro alkoivat valtioidensa vahvistuessa myös käyttäytyä yhä enemmän valtioiden lailla. Valtioilla puolestaan on intressinsä, mutta heimoaatetta eteenpäin vievä voima on tunne. Tämä luku onkin minulle virolaisena yksi kirjan kiinnostavimmista, sillä se tarjoaa monia kertoja käsitellyn teeman lukijalle hieman uudessa valossa.

Viides luku käsittelee Suomen ensimmäisten diplomaattisten edustajien toimintaa Virossa. On huomattava, että Suomi ei ollut vielä tunnustanut Viroa valtiona de jure, joten kyseessä eivät olleet lähettiläät. Jo Saksan miehityskaudella Tallinnassa toimi konsuli Toivo T. Kaila, joka valvoi Suomen alamaisten etuja Virossa, mutta piti yllä myös suhteita virolaisiin. Ensimmäisenä valtiollisena edustajana Viroon lähetetty A. Oswald Kairamo ei ilmeisesti ollut onnistunut valinta, vaikka kyseessä oli Suomessa arvostettu ja kunnioitettu mies, jolla oli taustaa sekä akateemisessa maailmassa että pankkialalla; hän oli useiden pankkien ja suuryritysten hallintoneuvoston jäsen. Kairamo suhtautui virolaisiin ylenkatsovasti, usein syystäkin, eivätkä hänen suhteensa Viron virkakuntaan olleet kehuttavalla tolalla. Virolaiset epäilivät häntä saksalaismielisyydestä. Kairamon seuraajien kanssa suhteet olivat jo paremmat. Lukijalle käy alusta pitäen selväksi, että Suomella oli Virossa paljon muitakin intressejä kuin vain heimokansan tukeminen taistelussa yhteistä vihollista eli bolševikkeja vastaan. Taloudellisten etujen turvaamisen ohella Suomessa pidettiin merkittävänä myös Viron asemaa tietynlaisena puskurivaltiona Suomen ja yhtäältä Venäjän, toisaalta myös eteläisemmän Euroopan sodanjälkeisen sekasorron välissä.

Seitsemännessä luvussa keskitytään Suomen ja Viron suhteisiin sen jälkeen kun Viron perustava kokous (Asutav Kogu) aloitti toimintansa 23.4.1919. Vaalitulos oli kova isku Konstantin Pätsille, sillä voittoon ylsivät vasemmistopuolueet (lukuun ottamatta bolševikkeja, joiden puolue oli kielletty). Vasemmisto sai lähes kaksi kolmasosaa perustavan kokouksen 120 edustajanpaikasta ja muodosti uuden hallituksen työpuolueen Otto Strandmanin johdolla. Suomessa ei riemuittu vasemmiston menestyksestä. Vielä kesällä 1919 käytiin keskusteluja uusien suomalaisten vapaaehtoisten värväämisestä, mutta lopulta heitä ei kuitenkaan tarvittu. Ensinnäkin puna-armeijan paine oli vähentynyt Venäjän sisällissodan muilla rintamilla koettujen vaikeuksien vuoksi, toisekseen tunnustelut rauhanneuvotteluiden aloittamiseksi olivat jo käynnistymässä – ja kolmanneksi, Virolla ei yksinkertaisesti ollut rahaa.

Viimeinen luku käsittelee Viron tunnustamiskysymyksen edistymistä. Suomi tunnusti Viron de jure viimein 7.6.1920, viikko ennen kuin Viron perustava kokous hyväksyi uuden perustuslain. Viron ensimmäiseksi Suomen-lähettilääksi nimitettiin Oskar Kallas.

Kirjan kaikissa luvuissa käsitellään kysymystä Suomen ja Viron unionista, personaaliunionista tai liitosta. Näitä keskusteluja käytiin jo ennen kummankaan maan itsenäistymistä eikä aihe ole itse asiassa pudonnut päiväjärjestyksestä edes meidän vuosisadallamme – ajatelkaamme esimerkiksi Lennart Meren tai Jaan Krossin ja useiden muiden aika ajoin esittämiä mietteitä. Yhteisvaltioajatuksen perinpohjainen käsittely onkin yksi Seppo Zetterbergin teoksen kiinnostavimmista osa-alueista. Tämän päivän lukijaa saattaisi kiinnostaa, että useammin kuin kerran mahdolliseksi esikuvaksi otettiin Itävalta-Unkari. Kuten nykyään tiedämme, kaksoismonarkian puolen vuosisadan mittainen historia ei ollut mikään erityinen menestystarina, vaikka voimme havaita sen jälkiä Visegrádin alueella yhä edelleen.

Mielestäni kirjan ainoa merkittävämpi puute on laajemman kansainvälisen taustan puuttuminen. Zetterberg pitää lukijaansa selvästi oppineempana kuin tämä (ainakin tulevaa vironkielistä käännöstä ajatellen) todellisuudessa on. Kirjaa lukiessa syntyy vaikutelma, että Saksan ja entente-maiden hallitukset keskittyivät korkeinta tasoa myöten siihen, millainen on Itämeren itäosien tulevaisuus. Todellisuudessa suurvaltojen ja valtiojohdon päähuomion veivät länsirintaman veriset lopputaistelut, jotka vaativat päivittäin tuhansia ihmishenkiä, Itävalta-Unkarin väistämätön hajoaminen Keski-Euroopassa, jatkuvasti voimistunut ja miljoonia ihmisiä surmannut influenssaepidemia sekä Britanniassa myös huoli meriherruuden säilyttämisestä sodanjälkeisen maailman merillä. Tässä mielessä aiheeseen liittyvät niin Britannian sukellusveneiden tukikohdat Suomen rannikolla ja Tallinnassa jo ensimmäisen maailmansodan aikana, saksalaisten maihinnousu Saarenmaalle lokakuussa 1917, Itämeren divisioonan tuonti meritse Suomeen huhtikuussa 1918 kuin myös englantilaisten rannikkomoottoriveneiden menestyksekkäät, Suomesta käynnistyneet hyökkäykset Kronstadtiin kesällä 1919 sekä kevyiden risteilijöiden eskaaderien läsnäolo Suomenlahdella kokonaisuudessaan. Ja vielä: Virossa ilmestyi samaan aikaan Heino Arumäen monografia Eesti ja Soome sõjast sõjani (Tallinn: Argo, 2018, 654 s.), jonka ensimmäisillä noin 150 sivulla käsitellään samaa jaksoa maidemme historiassa.