Muuan tunnettu ranskalainen ajattelija esitti lähes 500 vuotta sitten lausuman, joka kuuluu suomeksi: Ajattelen, siis olen. Tällä hän halusi muun muassa sanoa, että kykymme epäillä, kyseenalaistaa ja pohdiskella on yksi tärkeimmistä seikoista, joiden pitäisi todistaa se, että olemme oikeasti olemassa.
Lokakuun kolmantena viikonloppuna Tampereella vietetyt, myös Sugrifestinä tunnetut sukukansapäivät kokosivat yleisöä Vapriikki-museoon kuulemaan, kuinka joukko sukukansatutkijoita keskusteli ikivanhasta aiheesta: keitä ovat suomalais-ugrilaiset ja mikä meitä yhdistää – vai voidaanko ylipäätään väittää, että yhdistäviä tekijöitä on olemassa?
Laajalle levinneen käsityksen mukaan kaikkia suomalais-ugrilaisia kansoja yhdistää ennen kaikkea kieli, samankaltaiset sanat, joita ihmiset käyttävät tietyistä asioista niin keskellä Eurooppaa, Itämeren laitamilla kuin kaukana Uralilla. Tämä vaikuttaa kuitenkin monien mielestä varsin vähäpätöiseltä. Jotkut saattavat kohauttaa tällaiselle itsensä määrittelylle olkapäitään, sillä suomalais-ugrilaiset eivät ole rakentaneet mahtavia kaupunkeja tai kulttuurimuistomerkkejä, joista tuntisimme ylpeyttä historiankirjoja selatessa. Jotkut taas määrittelevät itsensä mieluummin Windowsin tai iPhonen perusteella. Heidän näkökulmastaan kaikki älypuhelimettomat ihmiset kuuluvat, kansallisuudesta riippumatta, kivikauteen. Kysymykset suomalais-ugrilaisia kansoja yhdistävistä tekijöistä sekä siitä, onko meillä ylipäätään yhteistä kulttuuria, ovat todellisuudessa paljon suuremman mittakaavan pähkinöitä kuin ensi alkuun tuntuu. Ongelma saattaa olla hankalasti määriteltävä ja siihen on vaikea vastata, mutta jo pelkkä kysymyksen esittäminen kertoo hyvin monista asioista.
Se kertoo siitä, että voimme milloin tahansa kysyä näitä kysymyksiä ja miettiä niihin vastauksia omalla kielellämme. Samaa eivät voi sanoa esimerkiksi muinoin Kreetalla tai Etu-Aasian ja Intian eri alueilla loistokkaita palatseja ja labyrintteja rakentaneiden ihmisten jälkeläiset, sillä emme yksinkertaisesti enää tiedä, mitä kieltä heidän esi-isänsä puhuivat ja mitä he maailmasta ajattelivat. Toive yhteisen suomalais-ugrilaisen maailman löytämisestä kuulostaa tietenkin kauniilta ja suorastaan romanttiselta, mutta ehkä meidän täytyisi tyytyä ymmärtämään, että sellaista maailmaa ei ole koskaan todellisuudessa ollutkaan. Maailma on täynnä indoeurooppalaisten kielten puhujia, ja todennäköisesti esimerkiksi kreikkalainen tai portugalilainen ei tunne oloaan sen vähemmän indoeurooppalaiseksi kuin englantilainen tai ruotsalainenkaan. Eri asia on, tulevatko he koskaan ajatelleeksi koko indoeurooppalaisuuttaan – varsinkaan, koska ilmeisesti edes tällä laajalla kieliryhmällä ei ole koskaan ollut suurta yhteistä maailmaa. Myös näiden kansojen sukulaisuus on ennen kaikkea kielisukulaisuutta ja niiden kehitystiet ovat historian varrella kulkeneet hyvinkin eri reittejä. Samaten perspektiivi, josta ne maailmaa katsovat, on erilainen kuin meillä. Englantilaiselle maailmassa on todennäköisesti huomattavasti enemmän itsestäänselvyyksiä kuin virolaiselle tai udmurtille. Mutta toisaalta, juuri tässä piilee suomalais-ugrilaisuuden lumo. Kun olemassaolomme on suhteellisen vähäisen väkimäärän (verrattuna esimerkiksi indoeurooppalaisiin) takia usein muiden kielten tai kulttuurien paineen alla, näkökulma elämään, sen pohtimiseen ja ihmisenä olemiseen on aivan toinen. Liian paljon asioita ajattelevan elämä voi tietenkin olla varsin stressaavaa, mutta toisaalta ajattelu voi antaa sysäyksen monille uusille ja hyville ideoille. Kun oikein paljon ajattelee, päähän pälkähtää aina toisinaan oikein hyväkin ajatus. Toisin sanoen: mikä meitä yhdistää? Eiköhän se ole ajatteleminen. Meidän yksinkertaisesti täytyy ajatella monia asioita ja esittää enemmän kysymyksiä. Se tekee meistä olemassa olevia. Se tekee meistä sugrilaisia.