Rikosromaanien ystävien kesä muuttui tänä vuonna viikon tai parin ajaksi jännittävämmäksi, kun Indrek Harglan Apteeker Melchior ja nõiutud kabel ilmestyi. Melchior Wakendsteden historiallisten rikosromaanien sarjan kahdeksas osa vie lukijat vuoteen 1434.

Melchiorin tehtävä on jälleen ratkaista monimutkaisia murhatapauksia, hän onkii ovelasti korkeammalta säädyltä salaisuuksia ja asettelee ne paikoilleen rikoksen ratkaisua kootessaan. Keskiajan Tallinnassa ja lähiympäristössä murhaajaa takaa ajaessaan tulee keskiluokkaan kuuluvan saksankielisen apteekkarin ponnistella kovasti päästäkseen kuulustelemaan korkea-arvoisia herroja ja rouvia ja saadakseen heiltä todistajan lausuntoja. Hyvänä ihmistuntijana ja psykologina Melchior onnistuu jälleen kerran, mutta jo edellisissä osissa häntä on auttanut ehkä Melchioriakin terävämpi tytär Agatha. ”Agatha oli parempi puutarhuri kuin Melchior ja hänestä saattaa tulla myös parempi apteekkari. Kaikki Agathan istuttamat kasvit kasvavat reheviksi ja tuottavat runsaasti satoa. –– Hän on selväjärkinen, hänellä on terävä äly, nopea ajatuksenjuoksu ja hän taitaa tuntea ihmiset paremmin kuin Melchior, hän on taitava havaitsemaan ihmisten salaiset ajatukset ja hän ymmärtää heidän salaiset toiveensa.” (s. 22)

Melchiorin lasten, tyttären Agahtan ja pojan Melchiorin, roolit muuttuvat kirja-kirjalta yhä kiinnostavimmiksi. Pojan mutkikas ja lähes mahdoton kohtalo nousee tässä romaanissa esiin tosin vain muutamassa kappaleessa. Se riittää kuitenkin vihjaamaan, että edessä voi olla muutos tilanteeseen tai isompi kulminaatio. Kahdeksannessa osassa sellaista ei vielä ole, joten mielenkiinto pysyy yllä ja tulevaa yhdeksättä osaa kannattaa odottaa.

Kaikki Melchior-tarinoiden lukijat tietävät toki, että kyseessä ei ole tavallinen dekkari. Romaanit tarjoavat runsaasti keskiaikaisia oloja kuvaavaa lisämateriaalia. Lukijan syliin putoava ”puhdas voitto” on kiinnostava ja monipuolinen. Saamme tietää, että apteekkari Melchior kasvatti yrttitarhassaan minttua, krassia, persiljaa, salviaa, sauniota, timjamia, meiramia, kuismaa, iisoppia, kehäkukkaa, ratamoa ja korianteria (s. 21). On myös hyödyllistä tietää, että puuduttavaa ja kipua lievittävää juomaa tehdään villisian sapesta, hullukaalin siemenistä puristetusta öljystä, myrkkykatkosta, alruunan juuresta ja koiranköynnöksestä. Tällainen lääke on kallis ja sen tekeminen melkoisen aikaavievää, mutta kun uute on valmis se auttaa tuomaan ihmisen tajuihinsa ja pakottaa kertomaan salaisuuksia (s. 99).

Tutuksi tulee myös keskiaikaisen Tallinnan hierarkinen luokkayhteiskunta ja sen tavat. Keskiaikaiset ruokailutavat on kiinnostavaa luettavaa. Esimerkiksi Riisiperen kartanon isossa salissa apteekkari Melchiorille ja tämän avustajalle Jasperille tarjotaan naurismuhennosta, vasikanmaksaa, ryynimakkaraa, silavaa herneiden kanssa ja virolaisten lempijuomaa mõdua eli hunajaviiniä, jota juotiin maalla, mutta ei Tallinnassa (s. 179). Melchiorin apteekkisnapsi, joka saa suun käymään ja ajatukset liikkeelle, on jo niin kuuluisa, että monet lukijat, minä mukaan lukien, käyvät Tallinnan raadinapteekissa maistamassa ja ostamassa maineikasta klarettia eli mausteista viiniä.

Murhaajaa tai murhaajia on turha yrittää arvata ennen kirjan puoliväliä, sillä teoksen toinen puolisko, jopa viimeiset kappaleet, paljastavat uusia salaisuuksia ja käänteitä, joiden jäljille Melchiorin nokkeluus on hänet vienyt.

Vaikka 56-vuotias Melchior näkee elämäntyönsä jo päättyneen ja odottaa poikaansa kotiin luovuttaakseen tälle toimensa, iloitsee lukija silti, että Melchior jatkaa, samoin jatkuu romaanisarja. Vähintään yhdeksäs osa tulee vielä … tai jopa kymmenes … tai …?