Mehis Heinsaar tunnetaan Suomessakin Herra Paulin aikakirjoista (Absurdia 2003) ja muutamasta novellista, joissa Heinsaar tekee tulosta myyttisillä aineksilla, vähillä sanoilla ja turhia selittämättä.

Raitiovaununkuljettaja Artur Sandmania liittää Herra Paulin maailmaan seikkailu itsensä ulko- eli sisäpuolelle. Etsittävänä on tällä kertaa elämättä jäänyt elämä, oma sielu, meri ja mystinen Sininen Kapteeni. Vaeltelu mielen maisemassa pursuilee muutakin symbolista rekvisiittaa samalla kun päähenkilö itse jatkaa puuduttavaa elämäänsä Koplin linjan raitsikan ohjaamokopissa.

Artur Sandmanin tarinan eksistentiaalinen perustilanne on niin ilmeinen, että lukijan on helppo lähteä päähenkilön matkaan tulkitsemaan kummia tilanteita uhkan, epätietoisuuden, seksuaalisuuden tai kehittymisen kannalta. Kysymys on elämän mielekkyyden hakemisen lisäksi myös hulluudesta, sen määrittelystä ja siitä, onko arjen Sandman kahjompi kuin mielen Sandman. Kirjallisuudessa paljon käytetty kaksoisolentoteema sopii hyvin tämän kuvion taustalle.

Merit Kask Postimiehessä kiittää kirjan rakennetta ja runsaita ideoita, mutta valittaa, “ettei ryhtyisi hengittämään sen tahdissa”. Jukko Nooni taas kiteyttää Eesti Päevalehdessä arvionaan, että päähenkilö ”ei tule hulluksi, mutta mitään railakastakaan ei seuraa”. Jotain jää siis puuttumaan virolaiskriitikoiden mielestä.

Voin vain yhtyä näihin epäilyihin. Heinsaarella tuntuisi olevan loistavat mahdollisuudet nousta tiiviin fantasiaproosan mestariksi jonnekin Peter Bichselin rinnalle, kunhan kirjailija saisi aisoihin asetelman huutavan keinotekoisuuden. En myös ihan ymmärrä, mitä kirjan loppuratkaisu oikeastaan ratkaisee paitsi sen että raitiovaunut varmaan kulkevat sitten ongelmitta. Se ei jaksa innostaa, vaan jään mieluummin odottamaan seuraavaa vaunua siinä toivossa, että se ei tule ajallaan.