Tartun Mart Kivastikin romaaniin Barbarus. Minut viedään katsomaan Barbaruksen ja hänen vaimonsa Siutsin rakkaussuhteen, samalla koko Viron silloisen itsehallinnon, traagista loppua. Lukiessani mietin, miksi dramaattinen preesens vain jatkuu – lopussa en enää huomaa sitä. Erilaisia näkymiä, oikeastaan näyttämökuvia, esitetään ulkopuoliselle tarkkailijalle. Jo alusta käy ilmi, ettei totuuksia ole vain yhtä. Ja ketkä ovatkaan syyllisiä? Me kaikkiko? Keskeisten toimijoiden käsissä on verta.

Keskushenkilö Barbaruksen ympärillä liikkuu shakespearemäisiä väkivaltaan koulutettuja – sotilaiden tai vartijoiden kaltaisia – miehiä, joita käskyttää Neuvostoliiton hallintokoneisto. Itse Stalinia ei teoksessa näy, ainoastaan kuvan ulkopuolella, kun Barbarus myöhemmin potkaistaan Kremlin porteista ulos. Katseeni kääntyy myös Suomesta käsin itään, tai ihan minne vain, missä hallitsee diktaattori ja hänen käskyläisensä.

Suomalaiselle lukijalle Viron historian 1900-luvun erilaiset vaiheet eivät välttämättä ole kovin tuttuja, puhumattakaan aikaisemmista vuosisadoista. Siksi oli jännittävää tarttua muutaman kuukauden sisällä tähän Kivastikin toiseenkin, aivan uuteen, romaanisuomennokseen Barbarus (vir. Sure, Poisu, 2021).

Nimittäin kesällä Tuglas-seuran kieli- ja kulttuurimatkalla Tartossa me kurssilaiset näimme Kivastikin uuden elokuvan Taivaan portaat. Matkan kirjallisuusohjelmaan kuului myös hänen samanniminen romaaninsa (2019). Näiden teosten myötä pääsimme kurkistamaan 1970-luvun tarttolaisten lasten, lähinnä poikien, maailmaan. Kirjailijatapaamisessa elokuvanäytännön jälkeen todettiin tosin, ettei suomalainen lapsuus tähän aikaan niin kovin erilaista ollut.

Barbaruksessa puolestaan liikutaan pelkästään aikuisten maailmassa 1930–40- lukujen Virossa. Yhtään lasta ei romaanissa ole. Matkustetaanpa välillä Moskovaankin ja loppupuolen unikuvan kaltaisessa luvussa ollaan myös Siperian vankileirillä. Nämä molemmat Kivastikin romaanit on suomentanut Anna Kyrö.

Johannes Vares-Barbarus oli vuonna 1890 Viljandissa syntynyt, Kiovassa lääkäriksi opiskellut kulttuurihenkilö, joka toimi ilmeisen taitavana lääkärinä lukioaikaisessa kotikaupungissaan Pärnussa sekä Tallinnassa 20- ja 30-luvulla. Hän oli myös runoilija ja liittyi vuonna 1919 kirjailijayhdistys Siuruun, johon kuuluivat muun muassa Friedebert Tuglas ja yksi romaanin keskeisistä henkilöistä: Vareksen ystävä Johannes Semper, alkuaan hänen pärnulainen luokkatoverinsa.

Kivastikin romaanissa Vares-Barbarus näyttäytyy arvostettuna lääkärinä, uusista ideoista, myös keksinnöistä kuten puhelimesta ja kirjoituskoneesta, innostuvana persoonana, joka haluaisi olla suuri runoilija. Sosialistiset aatteet eivät hänen fiktiivisessä elämässään näy, toisin kuin todellisen Barbaruksen runoissa.

Lääkärintyönsä vuoksi Barbarus on myös varakas, ja hänellä on tarjota vaimolleen Siutsille kaikkea materiaalista hyvää: iso talo, kauniita ja kalliita vaatteita, palvelija, koira, ihan mitä vain. Varsinkin Siuts mutta myös Barbarus kaipaavat isompiin piireihin, Pariisiin tai edes Tarttoon, jossa heidän ystävänsä Semperit asuvat.

Siuts Vares, alkuaan Emilie Roode, tuo mieleen Ibsenin Nooran. Itse asiassa Barbaruksen antama lempinimi Siuts (‘piipitys’) viitannee todellisen henkilön hiljaiseen puheääneen. Naisten puhetta kuvataan romaanin alussa “supatukseksi”, “kihinäksi” ja “sirkutukseksi”. Siuts osoittautuu kuitenkin Kivastikin romaanissa kaikkea muuta kuin hiljaiseksi: hän on voimakas, juonitteleva, ihastuttava – ja ainakin aluksi päähenkilön mielestä mitä rakastettavin nainen sekä intohimoinen rakastaja.

Alkupuolen jännite tihentyy kohdassa, jossa Barbarus valitaan vuoden kaupungin kirjailijaksi. Tässä Kivastik saattaa viitata myös nykyisiin kirjailijoiden kunnianosoituksiin; valittiinhan hänetkin vasta tänä vuonna, yli 60-vuotiaana, suhteellisen pienen kaupungin vuoden kirjailijaksi. Oli jo hänen vuoronsa.

Tässä kohtaa teosta valotetaan myös Barbaruksen taidefilosofiaa. Suomalaista oudoksuttavat ihmisen luonnehdintoina sanat “multiplikoitu” ja “geometrinen”. Tunnemme ne vain matemaattisina käsitteinä, mutta romaanissa nämä oikean Barbaruksen runoissa esiintyneet sanat kuvaavatkin jotain ylevää. Barbarus ilmestyy surrealistisesti kesken kaupunginjohtajan luona käytävän valintakokouksen: “Barbarus sädehtii geometristen kuvioiden ympäröimänä. Tätä hän odotti! Tätä hän pelkäsi! Lopultakin hän on voittanut, säkenöivä multiplikoitu ihminen keskellä geometristä valoa. Hän säteilee kultaista energiaa kuin Aurinko pimeisiin pikkuplaneettoihin, jotka loistavat vain hänen armostaan, silmänräpäyksessä hän pitää palkintopuheensa.”

Romaanissa nämä ajatukset esitetään ironisessa valossa. Ironisesti on kuvattu myös kaikki se vauraudella ja lääkärin asemalla pöyhkeily sekä haave olla jotain enemmän ja suurempaa. Kenelle esimerkiksi soittaa, kun on Pärnun ainoa henkilö, jolla on puhelin? Kun puhelin sitten soi, ei siihen haluaisi vastata, sillä ensimmäisestä soitosta alkavat vaikeudet: neuvostoliittolaiset alkavat houkutella sekä Barbarusta että joitain hänen tuttaviaan, kuten Semperiä, lyhytaikaisen nukkehallituksen ministereiksi. Näin Barbaruksesta tulee kesällä 1940 pääministeri – ja maanpetturi.

Barbaruksen hahmo on paremmin motivoitu kuin Siutsin. Emilie Roode oli oikeasti narvalaisen työläisperheen lapsi, mutta romaanissa tätä ei tuoda esiin. Hän on todellisuudessa ollut ahkera lukija, mutta nyt hän on kaikesta luksuksesta kiinnostunut turhamainen olento, joka suhtautuu palvelijaansa vaivaantuneesti, jopa välinpitämättömästi. Kuitenkaan romaani ei anna selkeää vastausta, miksi Siuts käyttäytyy näin. Tietääkö hän jo ennen miestään, että he ovat ansassa? Myös Barbarus tuumii tätä.

Vaatteet kulkevat yhtenä johtomotiivina koko teoksen ajan. Siuts on niistä kiinnostunut, mutta myös miehet. Moskovaan lähtiessään he jäävät tarkastelemaan Semperin puvun istuvuutta ja junan lähtö viivästyy, kun Semper yhtäkkiä huomaa unohtaneensa silinterinsä Barbarusten luo. Tulkitsen vaatteisiin takertumisen myös keinoksi esittää kuin mitään erityistä ei olisi tapahtumassa.

Barbarus, Barabbas tai Barbar on erikoinen, uhmakas ja kaikesta uudesta innostuva leveälierinen hattu päässään kulkeva runoileva lääkäri. Vares eli ‘Varis’ sen sijaan on tavallinen ihminen, josta tulee nukke, kun TASSin kirjeenvaihtaja Pjotr Izmestjev astuu kuvaan, romaanissa kreikkalaiselle hiekkarannalle. Tässä kohtaa Vares haastaa huonokuntoisen venäläisen uintikilpaan. Samoin hän myöhemmin pääsee lääkärinä kiertämään sormeaan Izmestjevin kipeässä peräsuolessa. Kivastikin musta huumori puree.

Romaanin lopussa palataan sen alkuasetelmaan: kuoleman hetkeen, salajuoniin – ruumishuoneelle. Itse asiassa lopussa on muutama sivu alun tekstiä sanasta sanaan, mutta luku päättyy eri tavoin: “Hetkeä myöhemmin kylpyhuoneesta kuuluu laukaus.”

Viimeisessä luvussa Siuts ja Barbarus vielä kohtaavat, myös Siutsin käsissä on verta. Hänhän on ollut heistä kahdesta se, joka oli valmis muuttamaan Tallinnaan, pois ikävystyttävästä Pärnusta. Siuts ehkä tietää heidän kohtalonsa, koko maan umpikujan. Barbarus puolestaan selittää päätöstään ryhtyä pääministeriksi Siutsin valinnaksi.

Romaani oli minulle satunnaisena suomalaisena lukijana matka 1900-luvun alkupuolen Viron käänteentekeviin hetkiin. Oikea Vares-Barbarus kuolee epämääräisissä olosuhteissa, ja todellinen Siuts tekee myöhemmin itsemurhan. Lopulta Barbarus näyttäytyy “Poisuna”, ‘Pikkupoikana’, joka on Siutsin antama hellittelynimi. Tämä tavallinen ihminen joutuu tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä, kuin Euripideen tragediassa ikään. Pieni Viro ei silloin voinut taistella Neuvostoliittoa vastaan. Valitettavaa on, että elämme edelleen, niin Virossa kuin Suomessakin, samankaltaisen uhan varjossa.