Tarttolaisen Mehis Heinsaarin uutuuskirja lainaa erikoisen nimensä venäläisen Aleksander Muranovin klassiselta luontokirjalta, joka käsittelee poikkeuksellisia ilmiöitä, kuten taifuuneja tai tulivuorenpurkauksia. Siihen yhtäläisyydet jäävätkin, sillä vaikka luonto on Heinsaarilla tekstin keskeinen rakenneosa, hän suuntaa odotuksenmukaisesti katseensa pikemminkin ihmisen sisälle kuin meitä ympäröivään ulkoiseen todellisuuteen.
Heinsaarinsa lukeneet osaavat varautua kiehtovaan ja kummalliseen maailmaan, mutta silti ”Epätavallinen ja uhkaava luonto” yllättää tiiviydellään ja tasokkuudellaan. Kirjan onnistunutta, hieman kärkevää vinksahtaneisuutta tukee hienosti Priit Pärnin taidokas kuvitus, ja sitä puolestaan kirjan väljä taitto.
Teksti on tasokasta sekä kuvailevassa että arvottavassa mielessä. Luonnon ohella teos rakentuu tarttolaisudelle jopa konkreettisesti paikannimien tasolla tai niin, että kirjassa seikkailevat tunnetut yliopistomiehet ja muut sikäläiset hahmot. Omaleimaisena tavaramerkkinä Emajoen Ateena on näkynyt myös esimerkiksi Heinsaarin kokoelmassa Rändaja õnn, mutta yhtä mielellään tekijä johdattaa lukijansa Mulgimaan maille toiselle kotiseudulleen. Niin tapahtuu Epätavallisessa luonnossakin otsikoiden ja kerronnan ulkoisella tasolla – kun teksti sisäisesti sukeltaa ihmismieleen avaten siihen erikoisia näkökulmia. Puhtaasti virolaisista aineksista syntyy näin yleisinhimillistä tekstiä, jota ymmärtää hyvin jopa täysin ilman viro-tietoutta.
Tarinoiden päähenkilöt, esimerkiksi säveltäjä Kuldar Sink tai akateemikko Endel Lippmaa, sattuvat usein jakautumis-, muuttumis- ja valintatilanteisiin, jotka ovat tekijän aikaisemmankin tuotannon perustavaraa. Kafkan Muodonmuutoksesta tutusta asetelmasta Heinsaar kehittää variaatioita, joissa poiketaan fantasiaan ja unimaailmaan, merille ja merenrantaan, sirkukseen ja seksiin. Sisällön tasolla teksti ruotii kaipuuta ja ikävystymistä, tyhjiin valuvia pyrkimyksiä ja lopullista päämäärättömyyttä, elämisen mieletöntä mielekkyyttä.
Yhdeksi tekstin avainsanaksi nousee onni. Se heitetään peliin jo lyhyessä alkutarinassa Mystinen onni, jossa mies kyykkii kuivuneen kaivon pohjalla nauttimassa elämästään. Lukijalle ei oikeastaan jää muuta keinoa kuin ällistyä, mikä kuvaa Heinsaarin lukukokemusta laajemminkin. Eräiden kohtien avoimuus tai vihjeellisyys johtaa toisaalta sekin karilleajon sijasta kirjallisuuteen, koska ihan kaiken ei tarvitsekaan selvitä ensilukemalta.
Teos on rytmisesti onnistunut, sillä noin sivun mittaiset ytimekkäät pikkutarinat vaihtelevat kokonaisuudessa pitempien tekstien kanssa. Kirjan julkistamistilaisuudessa tekijä tunnusti lyhytproosan osalta velkansa alan virolaiselle mestarille Jaan Kruusvallille. Kirjan ansioihin kuuluu vielä, että Epätavallinen luonto tuo Heinsaarin tyyliin hienovaraista mustaa huumoria, joka osaltaan loitontaa teosta puhtaasti virolaisesta kokemusmaailmasta ja tekee siitä kansainvälisemmän. Uskon kirjan siksi puhuttelevan muitakin kuin virolaisia lukijoita tai muutaman suomennoksen kautta Heinsaarensa löytäneitä suomalaisfaneja.
Hannu Oittinen
Elo 1/2011