Jatkosodan päätyttyä Suomessa koettiin pieni kustannusalan protesti, kun WSOY julkaisi 1944 Kerttu Mustosen suomennoksena Albert Kivikasin vapaussotaromaanin Nimet marmoritaulussa. Kirja huokui tukea miehitetylle Virolle aina sinimustavalkoista sidosasuaan myöten.
Yhtä lailla voisi jo vuonna 1940 ilmestyneen Eestin runottaren tulkita kannanotoksi talvisotaan johtaneisiin tapahtumiin. Siihen mennessä ylivoimaisesti laajin ja paras virolaisen lyriikan antologia pääsi lukijoiden käsiin, kun puna-armeija oli jo asettunut Viroon. Vaikka runotarta ei varta vasten tehtykään protestiksi, se sattui ilmestymään sopivasti, kun Suomen lähialueille laskeutui rautaesirippu.
Elsa Haavion toimittama kovakantinen Eestin runotar on edustava verrattuna mihin tahansa aikaisemmin ilmestyneeseen virolaislyriikan kokoelmaan. Se myös säilytti asemansa pitkään, sillä vasta 1969 julkaistu 20 nykyvirolaista runoilijaa pystyi luomaan jotakuinkin vastaavan ja kattavan silmäyksen naapurin runomaisemaan.
Edustavuus näkyy niin runoilija- ja kääntäjävalinnoissa. Lueteltakoon tässä molemmat. Runoilijat ulottuvat klassikoiden klassikoista aikansa nouseviin kykyihin: Lydia Koidula, Anna Haava, Juhan Liiv, Ernst Enno, Gustav Suits, V. Ridala, Marie Under, Henrik Visnapuu, Artur Adson, Johannes Barbarus, August Alle, Jaan Kärner, Johannes Semper, Juhan Sütiste, Valmar Adams, Heiti Talvik ja Betti Alver. Vaikka antologian runoilijavalinnat kyseenalaistaisi ehdoin tahdoin, niin silti on pakko todeta, että kaikki tekijät ovat jääneet virolaisen kirjallisuuden historiaan.
Sama koskee kääntäjiä, jotka edustavat suomalaisen kulttuurin kermaa: Elina Vaara, Otto Manninen, Yrjö Jylhä, P. Mustapää, Aino Kallas, Matti Kuusi, Saima Harmaja, Aale Tynni ja Lauri Viljanen. Suomentajajoukosta kulkee suoria yhteyksiä 1930-luvun suomalais-virolaisiin suhteisiin ja heimoliikehdintään. Edustavuus ulottuu myös runovalintoihin, sillä runotar sisältää keskeisiä tekstejä vaikkapa Koidulalta, Liiviltä ja Suitsilta – siitä huolimatta että laajakin antologia pakosta sisältää aina vain suppean valikoiman runoilijoidensa tuotannosta.
Perinteisten antologioiden kauden voi katsoa päättyneen vuonna 1984 ilmestyneeseen kymmenen virolaisrunoilijan yhteisteokseen Uusien sulkien kasvaminen. Sen jälkeen ilmestyneistä kokoelmista yksikään ei ole enää pyrkinyt kattamaan koko virolaisen lyriikan kenttää, vaan niiden sisältö on valikoitunut temaattisesti tai muin perustein. Nykyään ei välttämättä ole edes mitään mieltä sulloa monitahoista virolaista nykyrunoutta antologian kapeaan kuosiin ja koettaa kertoa kaikkea; edustavuus jää luultavasti saavuttamatta. Siinäkin mielessä Eestin runotar säilyttää ainutkertaisen luonteensa.
Hannu Oittinen
Elo 5/2009