Kirjailija Urmas Vadin romaanista on tullut Virossa niin suosittu, että sitä myydään jopa ruokakaupoissa. Tapasin kirjailijan selvittääkseni, mikä tästä nuoren miehen kasvukertomuksesta tekee niin suositun. Romaani Kuun toinen puoli ilmestyi syksyllä myös Suomessa Petteri Aarnoksen suomennoksena.

”Täällä minä kirjoitan. Tuo on vaimon työpöytä ja tuo minun”, Urmas Vadi esittelee avaraa työtilaa. ”Täällä lapsetkin tykkäävät loikoilla sohvilla ja tuovat tänne kavereitakin”, hän jatkaa.

Olemme piharakennuksen yläkerrassa Tammelinnan puutaloalueella Tartossa. Täällä on syntynyt Urmas Vadin romaani, Kuun toinen puoli (Kuu teine pool, 2023), jota on myyty Virossa jo yli kymmenen tuhatta kappaletta.

Romaani on kertomus tavallisen virolaisen perheen elämästä 1980-luvulta uudelle vuosituhannelle. 1980-luvulla on paljon harmaan ja ruskean sävyjä, Viron itsenäistyttyä perheen kaksio sisustetaan uusiksi kirkkain värein. Elämä muuttuu, mutta paikat pysyvät: neuvostoaikaiset elementtitalot autotalleineen, puulämmitteiset puutalot ja mielisairaalan puisto.

”Minulle romaanin ympäristö on juuri Tartto, mutta ilmeisesti onnistuin luomaan hyvän ajankuvan, sillä ne paikat ja henkilöhahmot voisivat olla mistä vain. Olen kuullut tallinnalaisilta, että he tunnistavat kirjasta itselleen tuttuja paikkoja ja tyyppejä Tallinnasta”, Urmas kertoo.

Kirjailija ei ole halunnut kuvata neuvostoaikaa nostalgisesti eikä myöskään yksinomaan synkkänä ajanjaksona.

”Halusin vain kertoa meidän elämästämme. En haluaisi sitä tunkkaista aikaa takaisin, mutta kyllähän aurinko paistoi meillekin, omenat kypsyivät ja saimme lapsena limpparia siinä missä toisetkin”, Urmas kuvailee.

Äidin poismeno vapautti kirjoittamaan

Kirjan minäkertojana on nuorukainen, joka tarkkailee perheen elämää ja ympäristön tapahtumia kuin sivusta. Hänen kohtalonaan on haluta sitä, mitä toisilla on: länsimaisia rocklevyjä, naisia, rohkeutta. Suhde äitiin on ristiriitainen.

”Sain kimmokkeen kirjoittamiseen, kun äitini sai sydäninfarktin ja vietti puoli vuotta halvaantuneena sairaalassa”, Urmas kertoo. ”Kun äiti kuoli, se vapautti minut kirjoittamaan. Minulla oli ollut tämä kertomus jo kauan, mutta en olisi voinut kirjoittaa sitä äidin eläessä.”

Romaanissa äidillä on sydänvika ja hänet haetaan toistuvasti ambulanssilla sairaalaan. Naapurit tulevat rappukäytävään saakka seuraamaan tapahtumia. Hankalissa tilanteissa äiti puristaa usein käsiään rintaa vasten ja varoittaa perheenjäseniä sydänkohtausvaarasta.

”En ymmärtänyt lapsena, miten vastenmielistä tuollainen pelottelu on. Hiivin lapsena joskus yöllä äidin sängyn viereen kuuntelemaan, hengittikö hän. Pelkäsin hänen kuolemaansa”, Urmas kertoo.

Traagisen tilanteen koominen puoli tulee esiin infarktin jälkeen sairaalassa, kun äidin kuoleminen kestää ja kestää. Sisäelimet tekevät tenän yksi toisensa jälkeen, mutta sydän vain lyö.

”Äiti oli loppuaikoina jo tosi huonossa kunnossa, ja muistan kysyneeni lääkäriltä, miten on mahdollista, että äiti yhä elää. Lääkäri vastasi, että juuri sydän pitää hänet hengissä. Purskahdin nauruun, koska siinä yhdistyi sellainen tragiikka ja komiikka, jotka minulla kulkevat teoksissanikin aina käsi kädessä”, Urmas kuvailee.

Minua uteluttaa se, mikä varmasti monia lukijoita: miten paljon romaanissa Kuun toinen puoli on Urmasta itseään.

”Tykkään sanasta elämäntarina, ja juuri sanan loppuosasta tarina. Kertomukseni alkavat aina jostakin, mitä olen itse kokenut, mutta tarinassa on tilaa mielikuvitukselle. Romaanini on omaelämäkerrallinen, mutta ehkä parempi termi on autofiktio, sillä siinä on mukana se fiktio”, kirjailija pohtii.

Romaanin henkilögalleria on omalaatuinen. Sydänkohtausta pelkäävän äidin lisäksi siihen kuuluu vähäpuheinen isä, asuntoonsa tupakansavuun sulkeutunut eno, hullujenhuoneella työskentelevä lääkäri, ärhäkkä koira, hippikommuunissa elävä sisko, munasillaan leukoja vetävä luokkakaveri, rahaa lainaava naapuri ja hautakivien veistäjä.

Ymmärrettyäni, että Urmas on kirjoittanut romaaniin oman äitinsä, kiinnostun myös muista henkilöhahmoista kuin ne olisivat todellisia ihmisiä, esimerkiksi päähenkilön siskosta.

”Ei minulla ole siskoa”, Urmas toteaa. ”Kirjoitin siskon minäkertojan vastapariksi. Siskohan on rohkea ja tulee antamaan kiusaajille köniin”, hän nauraa.

Radioääni ja teatteriohjaaja

Urmas Vadin oman elämän käänteitä tulee kysyä häneltä itseltään. Hän on syntynyt vuonna 1977 Tartossa ja asunut lapsuutensa Aardla-kadulla harmaassa viisikerroksisessa elementtitalossa. Lukion jälkeen hän lähti Tallinnan yliopistoon opiskelemaan radiotoimittajaksi.

Urmaksella on noin kahdenkymmenen vuoden työkokemus kulttuuriohjelmien teosta radiossa. Samanaikaisesti hän on koko ajan kirjoittanut myös näytelmiä ja kuunnelmia ja ohjannut niitä sekä teattereille että radioon. Hänellä on pitkä rivi palkintoja ja kunniamainintoja sekä teatterin että kirjallisuuden alalta.

Kysyn, onko näytelmien ja kuunnelmien ohjaaminen vaikuttanut myös romaanien kirjoittamiseen, kuten nykyisin Suomessa, jossa iso osa painettavista kirjoista tehdään myös äänikirjoiksi.

”Varmasti”, Urmas vastaa. ”Näyttelijöiltä tulee aina paljon palautetta. Nuorena olin aika kiivas enkä halunnut, että näyttelijät pilaavat hyvän tekstini, mutta myöhemmin olen ymmärtänyt, miten paljon yhteistyö parantaa sitä”, hän kertoo.

Urmas Vadi asui vaimonsa kanssa Tallinnassa useita vuosia.

”Kun mummoni kuoli ja perin puolikkaan talon Supilinnasta, päätimme tulla takaisin Tarttoon”, hän kertoo.

Urmas ja Eeva Kirsipuu-Vadi ovat olleet yhdessä jo lukioajoista saakka. Heillä on kolme kouluikäistä lasta, jotka ovat syntyneet Tartossa. Eeva on opiskellut kasvatus- ja ympäristötieteitä ja työskentelee Tarton luontotalossa. Perhe asuu puutalossa Tammelinnassa, ja heidän pihallaan kasvavat kesäkurpitsat ja tomaatit.

Otan Urmaksesta kuvia heidän kotipihassaan ja kysyn, häiritseekö häntä, jos kotitalo näkyy kuvissa.

”Kaikki tietävät jo, missä me asumme”, hän sanoo kättään heilauttaen.

Nyt on suomalaisten vuoro

Urmas Vadille on kertynyt romaaneja ja novellikokoelmia yhteensä seitsemäntoista. Niistä muutama on käännetty eri kielille, muun muassa saksaksi, ranskaksi ja bulgariaksi. Suomeksi Urmas Vadilta on julkaistu aiemmin muutama novelli, näytelmä ja proosaruno.

Kuun toinen puoli on ensimmäinen kokonainen suomennettu teos. Kysyn kirjailijalta, miltä teoksen ilmestyminen naapurimaassa tuntuu.

”Hyvältä tietenkin”, hän vastaa. ”Virossa katsottiin aiemmin paljon Suomen TV:tä ja me tiesimme tarkkaan, miten Suomessa eletään. Meillä Tartossa Suomen TV ei näkynyt, mutta tallinnalaiset tutut kertoivat kaikesta näkemästään. Nyt on suomalaisten vuoro lukea, miten meillä elettiin.”

Romaanin on suomentanut Petteri Aarnos. Hän kävi suomennustyön aikaan Tartossa tutustumassa romaanin tapahtumapaikkoihin.

”Teimme polkupyörillä kierroksen, ja näytin hänelle sen elementtitalon, jossa perhe asui, puutalon Supilinnasta ja hullujenhuoneen puiston”, Urmas kertoo.

Utelen, onko kääntäjiltä tullut paljon kysymyksiä romaanin yksityiskohdista. Urmas kehuu, että viroa osaavat kääntäjät ovat enimmäkseen jo hyvin perillä kaikesta.

”Joistakin puhekielisistä sanoista on kyselty, esimerkiksi neuvostoaikaisista automerkeistä. Sapakas on Zaporožets, Mosse on Moskvitš ja Sigull on Žiguli”, Urmas luettelee.

Virossa kirjailija on saanut romaanin ilmestymisen jälkeen paljon yhteydenottoja lukijoilta. Monet haluavat kertoa omista elämänvaiheistaan ja muistoistaan.

”Romaanin päähenkilöhän on suhteessa vanhemman naisen kanssa. En tiedä, onko se sitten innostanut joitakuita, mutta olen saanut paljon Facebookin kaveripyyntöjä juuri vanhemmilta naisilta”, kirjailija virnistää.

Tällä hetkellä Urmas Vadi kehittelee uutta romaania, jonka aiheena ovat Ukrainan pakolaiset.