Viime vuonna Viron kulttuurirahaston parhaan romaanin palkinnon saanut Rein Raudin Hector ja Bernard ei ole lainkaan helppo teos. Muodoltaan se on jotain romaanin ja esseen väliltä. Kerronta on tiivistä, tuntuu kuin jokaiseen sanaan olisi ladattu niin paljon merkitystä, että yhdenkin sanan väliin jättäminen tuntuu vaikealta. Tätä kirjaa on mahdotonta lukea ahmimalla.

Hector ja Bernard on kertomus kahden viisaan miehen, runoilijan ja professorin, kohtaamisista. Kohtaamisissa maailma paranee, filosofisia kysymyksiä nousee esiin sitä mukaa kuin entisiin löytyy vastauksia. Miehet keskustelevat konjakki- tai calvadoslasin äärellä, vuoropuheluista syntyy esseistisiä kohtauksia, tämä romaani ei muistuta todellakaan mitään kerronnallista teosta, jossa tapahtumat vain seuraavat toisiaan.

Viisaita miehiä painaa huoli maailman pinnallisuudesta, taiteen asemasta ja tietysti rakkaudesta. Keskustelujen ja pohdintojen sävy on usein alakuloinen, kulttuuri-ihmiset ovat huolissaan rahan vallasta ja taiteen kohtalosta. Onko rakkauttakaan olemassa, kun sitä ei kerran voi mitata millään?

Kirjan luettuani päällimmäiseksi jäi tunne, että tämä kirja pitää lukea uudelleen. Niin paljon siihen on mahdutettu ajateltavaa. Uudelleen lukemisen tarvehan on yleensä klassikon tunnus, Hector ja Bernard on kyllä kirja, jonka soisi muuttuvan klassikoksi. Se kestää useammankin lukukerran. Kaiken huippuna tämän kaunokirjallisen teoksen lopussa on henkilönnimien kattava luettelo kuin tutkimuksessa konsanaan. Luettelo on niin kattava, että sieltä löytyy itse Jumalakin. Ehkä Hector ja Bernard on myöskin tutkimus, tutkielma elämästä.