Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi noin viidessätoista vuodessa komean kirjasarjan alaotsikolla Maa, kansa, kulttuuri(t)/historia: Inkeri (1991), Viro (1995), Karjala (1998), Suomi (1999), Lappi (2003), Unkari (2004) ja Vepsä (2005) sekä hieman ”ulkojäseninä” teokset Suomenlahden ulkosaaret: Lavansaari, Seiskari, Suursaari, Tytärsaari (1996) ja Muinainen Kalanti ja sen naapurit (2003). Kaikki komeita, isoja artikkelikokoelmia, joiden tekijöiksi oli haalittu eri alojen parhaita asiantuntijoita. Kirjat muistuttavat myös rakenteeltaan, taitoltaan ja jopa ulkoisilta mitoiltaankin suuresti toisiaan. Jo 2000-luvun alussa oli tekeillä sarjan kymmenes nide.

Kului vuosia, vuosikymmen ja melkein kaksikin, mutta 10. kirja ei vaan ilmestynyt. Koska tunsin kirjan kirjoittajia, sain vuosien kuluessa aina toisinaan kuulla, kuinka kirjan toimittajat vaihtuivat, kuinka tilattiin lisää artikkeleita, kuinka vanhoja artikkeleita jouduttiin jo päivittämään, mutta aika vain kului eikä kirja ilmestynyt. Joulun alla 2021 tapahtui ihme, kirja ilmestyi kuin ilmestyikin. Ja komea opus saatiinkin: Inkerikot, setot ja vatjalaiset – Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet -teoksessa on 504 sivua, 19 artikkelia ja johdantoartikkeli sekä tekijöinä 16 eri asiantuntijaa Suomesta ja Virosta.

Kirja jakaantuu viiteen eri kokonaisuuteen, joissa kussakin on 3–5 eri artikkelia: Inkerinmaa, Inkerikot, Vatjalaiset, Setot ja Ortodoksinen kansanusko. Lisäksi johdantoartikkelit: Lukijalle ja kirjan kahden toimittajan Riho Grünthalin ja Kati Kallion tausta-artikkeli Inkerinmaan ja Setomaan historialliset kulttuurit.

Inkerikkoja, vatjalaisia ja setoja yhdistää monta eri seikkaa: kaikki ovat pieniä ortodoksisia itämerensuomalaisia kansoja, joilla ei koskaan ole ollut omaa valtioita ja jotka ovat aina olleet idän ja lännen rajalla, jääden usein yli marssivien sotajoukkojen jalkoihin.

Riho Grünthal kirjoittaa inkeroisen kielestä, Heinike Heinsoo vatjan kielestä ja Karl Pajusalu seton kielestä. Lauluperinne, runolaulu, itkut, kertomusperinne ja perinteiset soittimet esitellään kaikkien kolmen kansan osalta ja tälläkin kertaa kirjoittajina ovat tunnetut asiantuntijat: Anneli Asplund, Kati Kallio, Aili Nenola, Ingrid Rüütel, Kristi Salve ja Senni Timonen.

Historiaakaan ei unohdeta. Taisto Raudalainen kirjoittaa Inkerinmaan historiasta ja Marjukka Patrakka Soikkolan inkerikkojen 1900-luvun synkästä historiasta. Kansanomainen uskonto, elävä kansanusko vatjalaisten ja inkerikkojen osalta tulee myös käsiteltyä, kuten myös Ernst Ernitsin toimesta vatjalaisten aineellinen kulttuuri.

Koko teoksen laajin ja varmaan myös eniten uutta tietoa sisältävä artikkeli on Mare Pihon kirjoitus setojen aineellisesta kulttuurista. Suurikokoisen kirjan sivuista se täyttää lähes 70 sivua eli tekstistä olisi voinut tehdä kokonaisen oman kirjankin, mikä ehkä olisikin ainakin viroksi, miksei englanniksi ja venäjäksikin paikallaan.

Ja lopuksi vielä pieni toivomus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle kustantajana. Sarja huutaa täydennyksekseen vielä yhtä teosta. Itämerensuomalaisista kansoista puuttuu nimittäin se eteläisin ja monessa mielessä kaikkein eksoottisin eli liiviläiset. Kuinka ollakaan sekä viroksi että latviaksi on joitakin vuosia sitten ilmestynyt laaja monitieteellinen artikkelikokoelma, rakenteeltaan hyvin samantapainen kuin edellä mainitut SKS:n opukset. Kiireesti vain sopimaan kirjoittajien kanssa ja suomentamaan. Vaikka varaisi aikaa pienille artikkelien päivityksillekin, niin kaivattu monitieteinen tietopaketti liiviläisistä olisi suomalaisten ulottuvilla, jollei nyt ihan vuodessa, niin ainakin kahdessa!