Olen koulutukseltani lingvisti enkä voi mitään sille, että kieli kiehtoo minua. Setojen, mulgien ja võrokesten etelävirolaiset kielimuodot ovat jo vuosikymmeniä viehättäneet minua, ja tietenkin Kihnu ja Kihnun laulava murre. Oikeastaan kaikki edellä mainitut heimot käyttävät omasta kielimuodostaan sanaa kieli. Olen aina nauttinut Jüri Tuulikin Abrukan paikallismurteella kirjoitetuista ihanista humoristisista pikkutarinoista, Mari Vallisoon kodaverenkielisistä runoista ja Mats Traatin Tartumaan murteella kirjoitetuista teksteistä, Hendrik Adamsonin mulgin kielellä kirjoitettua upeaa lyriikkaa unohtamatta.

Tässä kirjassa käytetty Viron pohjoisrannikolla puhuttu viron kielen muoto on tähän asti jäänyt minulle vieraaksi. Jotain siitä yliopistolla viron murteiden luennoilla varmaan kerrottiin, mutta se oli jo 40 vuotta sitten, ei liene ihme, että olin melkein kaiken jo unohtanut.

Vähän paremmin viroa osaavat ja jopa virolaiset itsekin unohtavat, että viron kielessä ei ole kahta, vaan oikeastaan kolme päämurreryhmää. Pohjoisvirolaisten ja etelävirolaisten murteiden ohella on myös hyvin omaleimainen pieni Koillis-Viron tai koillisrannikon murreryhmä, joka puolestaan jakaantuu itäisempään Alutagusen murteeseen ja läntisempään rantamurteeseen. Rantamurretta, jota paikalliset kutsuvat myös rantakieleksi (vir. rannakeel) on aikoinaan puhuttu Viron pohjoisrannikolla varsin pitkällä, mutta kapealla alueella lännestä ilmeisesti aina Tallinnaan saakka.

Kärkä

Heli Kendran (1964) esikoisromaani Kärkä voitti Viron kirjailijaliiton vuoden 2021 romaanikilpailussa toisen palkinnon. Vakuuttava tulo kaunokirjallisuuteen 57-vuotiaalta musiikinopettajalta!

Kärkä on romaanissa talon nimi jossain Viron pohjoisrannikolla Kuusalun seudulla, ja romaanin tapahtuma-aika noin 50 vuoden ajanjakso lähes 200 vuotta sitten 1800-luvun alkupuolella. Romaanin päähenkilö on Kärkän emäntä Anne. Hän ja romaanin muut henkilöt ovat oikeita aikoinaan eläneitä ihmisiä, mutta teos ei ole dokumenttiromaani, vaan kirjailijan mukaan kyse on puhtaasti fiktiosta. Kärkän vahvuus on silti sen aidontuntuisuus. Oikeita ihmisiä, todellista välillä hyvinkin ankaraa elämää pienessä rantakylässä Viron karulla pohjoisrannikolla. Rantalaisten elämästä löytyy tosin pieniä ilojakin, eikä Heli Kendra vajoa tekstissään turhaan synkistelyyn.

Sukunimien anto virolaiselle rahvaalle, perunan viljelyn alku, ensitutustuminen porkkanaan, suolan salakuljetus Suomesta ja siitä saadut suuret rahat, vaaralliset pikkulapsia tappavat kulkutaudit, Krimin/Oolannin sota, pakoilu pitkää asepalvelusta Venäjän armeijassa, virolaisten lasten kouluopetuksen (kangerteleva) alku, nuoren miehen ensimmäinen hylkeenmetsästys ja tietenkin kaikki kalastukseen ja merenkulkuun liittyvät asiat vievät lukijan mukanaan 1800-luvun rannikkokylään ja sen ihmisten elämään. Ainakin minulle kävi niin.

Kansanparantaja

Anne tuntee yrtit, tunnistaa sairaudet ja niiden parannuskeinot ja auttaa synnytyksissä. Hän uskoo haltioihin ja vanhoihin jumaliinkin. Toki hän on muodollisesti kristitty, aviomies oli jopa kirkon lukkarin apumies. Anne saa oppinsa eräältä vanhemmalta naiselta kylässä ja antaa tietonsa ja oppinsa eteenpäin sekä naapurin nuorelle rouvalle että omalle tyttärelleen Tiinalle, josta tulee lopulta vielä äitiäänkin tunnetumpi kansanparantaja ja loitsujen tuntija. Myös seudun lääkäri on kiinnostunut tietämään, millä yrteillä Anne lääkitsee sairaita, tosin loitsuista Anne ei lääkärille uskalla kertoa.

Kylässä on sekä kappeli että rannassa vanha maja, jossa paikalliset käyvät pyytämässä onnea muun muassa kalanpyyntiin ja hylkeenmetsästykseen Kolju-taat-nimiseltä jumalalta tai haltialta. Kristinusko ja vanhat uskomukset siis elävät vielä sulassa sovussa keskenään.

Kieli ja ortografia

”Neh, maa olis piind vaid olema, ku obetaja nous, et minä kabeliss rahvast manitasin, et nie pühäl hiŋŋemispäivä eiväd piä. Vade mes ma olis piind siis ütlemä?! Ma ütlin vasta, et egä’s kala samate hiŋŋemispäivä piä, sie tuleb jo siis, ku oige tuul ja oige vuo meress, egä siis saa enämb uotada. Egä’s kala vili ole, et seisub ühe koha pääl, kala lähteb jo menemä nindasama, ku tuli. Ja mettelgu kirguherrä sen pääle samate, et ku pühäl emme tohi verku vedädä, siis laubä emme tohi sidä mere viiä, siis mei pühitsemme jo laupäivä samate. Ja iesspäivä huomigu takkajärel, sest egä’s iesspäl ole midägi merest väljä ottada, ku pühä ehtul verku mere eit viiä. Mittu päivä sie rannamies siis püüss käüä saab, medelgu itse.”

Siinä näyte kirjasta. Romaanissa kertojan teksti on kirjaviroa, mutta kaikki paikallisten puhe on rantakieltä, kuten yllä. Ei viroa eikä suomea, kuin jostain siitä välistä, muttei ihan kuitenkaan. Jos osaa sekä suomea että viroa, on ymmärtäminen jo helpompaa ja usein toistuvat sanat, esim. neh ”kyllä” ja vade ”mutta” oppii nopeasti. Kirjassa on kuitenkin lähes joka sivun alalaidassa useita käännöksiä rantakielestä viroksi, sillä virolainen lukija ei muuten pysyisi kärryillä, missä mennään. Vokaalisointu, diftongit ie, uo ja üö ovat meille suomalaisille tietenkin tuttuja, samaten verbintaivutus. Tekstissä on ratkaistu myös pari nykyviron ja nykysuomen oikeinkirjoituksen eli ortografian ongelmallista seikkaa oikein näppärästi, esimerkiksi geminaatta-äng-äänteen merkintä on kirjassa ŋŋ. Miksi ei?

Heli Kendran Kärkä ei varmaankaan ole vuoden suurin romaani Virossa, mutta sen aitous ja uskottavuus yhdistettynä tiettyyn eksoottisuuteen paikan, ajan ja kielen suhteen tekevät siitä jännittävän ja palkitsevan, vaikkakin vähän haasteellisen lukukokemuksen virolaiselle ja miksei viroa osaavalle suomalaisellekin.