Virossa on vähemmän virallisia juhlapyhiä kuin muissa Euroopan valtioissa, mutta olemassa olevista pyhistään osataan kyllä nauttia. Uudelleenitsenäistymisen myötä virolaisetkin saivat taas mahdollisuuden kirkollisten juhlapyhien, kuten palmusunnuntain, pääsiäisen, helluntain ja joulun viettoon. Monien vanhojen kansankalenterin merkkipäivien vietto puolestaan on viime aikoina täydentynyt uusilla tavoilla ja perinteillä, jotka osaltaan auttavat myös pitämään vanhat tavat hengissä.
Virolaisessa kansankalenterissa yrjönpäivä, 23. huhtikuuta, merkitsi maatalousvuoden eli keväisten peltotöiden ja karjan laidunkauden alkua. Kausityöläisinä palvelleet piiat sekä vuokramiehet siirtyivät yrjönpäivänä uusille tiloille. Erilaisilla taioilla ja toimituksilla tavoiteltiin karja- ja hevosonnea, ennustettiin säätä ja viljasatoa. Kokonpolttokin kuului tapoihin.
Pyhä Yrjö tunnetaan lohikäärmeen tappajana, joka symbolisoi lopullista voittoa pahuudesta. Hän on tärkeä hahmo Euroopan kulttuurihistoriassa ja muun muassa 12 maan (esim. Georgian, Englannin, Liettuan, Maltan, Kreikan, Venäjän, Kanadan ja Etiopian) sekä lukemattomien kaupunkien (Virossa Võrun) suojeluspyhimys. Pyhän Yrjön kirkkoja on Virossa Jürissä ja Laiusessa sekä Setomaan Värskassa, jossa vanhan kalenterin mukaan vietettävä yrjönpäivä on tärkeä kirkkopyhä. Siellä istutaan jumalanpalveluksen ja ristisaaton jälkeen yhdessä ruokailemaan läheisten haudoille, illalla on vuorossa tunnelmallinen kansanjuhla, kirmas.
Torin kunnassa Pärnumaalla perustettiin Pyhän Yrjön seurakunta ja avattiin jälleenrakennettu Virolaisten sotilaiden muistokirkko 23.4.2001. Vuodesta 2013 lähtien Virossa on vietetty huhtikuun 23. päivänä myös veteraanipäivää. Tuolloin muistetaan ja osoitetaan kiitollisuutta kaikille, jotka ovat antaneet panoksensa Viron turvallisuuden ja poliittisen painoarvon hyväksi niin kotimaassa kuin kauempana. Samaan aikaan järjestetään vuosittain myös sinivuokkokampanja: huovasta valmistettujen sinimustavalkeiden kukkien myyntitulot ohjataan palveluksessa vammautuneiden virolaissotilaiden tukemiseen. Juhlapäivän päättää vuoroin eri kaupungeissa järjestettävä Veteraanirock-ulkoilmakonsertti.
Toukokuun ensimmäinen päivä tunnetaan virolaisessa kansankalenterissa valpurinpäivänä, jota edeltävä valpurinyö on täynnä salamyhkäisyyttä ja mustaa magiaa. Aiemmin uskottiin, että juuri tuolloin noidat käyvät Blocksbergillä tai virolaisittain Loksperillä viettämässä omaa vuosittaista juhlaansa. Germaanisten kansojen parissa ajateltiin yleisesti, että toukokuun ensimmäisen päivän vastaisena yönä noidat lentävät luudillaan vuorelle juhlimaan, ja juhlan tiimellyksessä pimeät voimat pääsevät tai päästetään valloilleen. Niinpä tavallisten kuolevaisten on sytytettävä rovioita – rituaalinen tuli tunnetusti puhdistaa – ja pidettävä kovaa meteliä, jotta pahat voimat pysyisivät loitolla.
Katolisessa kirkossa muistetaan toukokuun ensimmäisenä naispyhimys Valburgia, jolta niin valpurinpäivä kuin suomalaisille tutumpi vappu ovat saanut nimensä. Puhutaanpa sitten vapusta taikka valpurista, opiskelijat ovat Virossakin juhlineet sitä jo yli sadan vuoden ajan. Opiskelijoiden valpurinvieton juuret juontavat germaanien pakanallisten miestentalojen aikakaudelle. Tarttoa voi hyvällä syyllä kutsua Viron vappupääkaupungiksi, jonne nykyiset ja entiset opiskelijat kokoontuvat juhlimaan huhtikuun viimeisenä päivänä. Illansuussa korporanttien eli opiskelijajärjestöihin kuuluvien opiskelijoiden kulkue etenee orkesterimusiikin tahdissa ja laulun raikuessa kaupungin halki Raatihuoneen edustalle, jossa kaupunginjohtaja luovuttaa kaupungin hallinnan valpurinyön ajaksi opiskelijoille. Raatihuoneelta kulkue jatkaa matkaansa yliopiston eteen, jossa tervehditään rehtoria. Opiskelijaperinteistä puhuttaessa ei sovi unohtaa kunnianosoitusta Tarton Toomemäellä kivituolillaan stoalaisen tyynesti istuvalle Karl Ernst von Baerille (1792–1876). Akateemikon patsas pestään vappuaattoiltana pullollisella tai parilla kuohuviiniä, ja kun kunnianarvoisa suurmies on harjattu säihkyvän puhtaaksi, hän saa kaulaansa sinimustavalkean solmion. Sanotaan mitä sanotaan – se, joka ei ole tavalla tai toisella osallistunut tähän rituaaliin, on jäänyt paitsi erittäin olennaisesta osasta virolaista opiskelijaelämää.
Meillä Võrumaalla vapunviettoon on sukupolvien ajan kuulunut kokon polttaminen, lehtien haravointi ja muut pihansiivoustyöt, mutta myös kuivakäymälöiden tyhjennys. Viimeksi mainittu oli pääsääntöisesti miesten työtä, joka hoidettiin talkoilla. Kun operaatio saatiin yhdessä talossa valmiiksi, miesjoukko siirtyi reippaasti laulaen seuraavaan kohteeseen. Naiset kattoivat parasta pöytään – viinapulloa unohtamatta – ja opastivat miehiä, miten jätteet saa siivottua nopeimmin. Rehkimisen jälkeen lämmitettiin ehdottomasti sauna. Sään salliessa kylvettiin herneitä ja papuja, laitettiin sipulit multaan ja tehtiin muita maatalon kevättöihin kuuluvia askareita.
Viron kesän suurin juhlapäivä on tietenkin juhannus, joka on viikonpäivästä riippumatta aina 24. kesäkuuta. Juhannuksenvietto aloitetaan juhannusaattona, joka on vuodesta 1934 lähtien ollut valtiollinen juhlapyhä – nimittäin voitonpyhä, jota vietetään virolaisten saksalaisten Landeswehr-armeijasta 23.6.1919 Pohjois-Latvian Cēsisissä eli viroksi Võnnussa saavuttaman voiton kunniaksi. Voitonpyhän viettoon kuuluvat seremoniat ovat tuosta alkaen liittyneet saumattomasti virolaiseen juhannukseen.
Juhannuskokko on erottamaton osa juhannuksen juhlintaa. Tulet on sytytetty jo ikimuistoisina aikoina auringon ylistykseksi ja ihmisten iloksi. Esivanhemmillamme oli tapana sytyttää ensin kotona kokko oman perheen turvaksi ja istua aikansa sen ääressä ennen kylän suurelle kokolle siirtymistä. Yhteinen juhannuskokko, jolla samaten ajateltiin olevan puhdistava ja tervehdyttävä vaikutus, sytytettiin kylän korkeimmalle paikalle, tai sitten nostettiin roihuava tervatynnyri korkealle riu'un nokkaan: tarkoituksena oli yhtä kaikki, että tulen suojaava voima pääsisi ylhäältä käsin leviämään mahdollisimman laajalle. Korkeimpia kokonpolttopaikkoja kutsuttiinkin juhannusmäiksi.
Viime aikoina juhannusjuhlista on tullut kaupungeissa ja monin paikoin maallakin suurtapahtumia, joihin houkutellaan vieraita nimekkäillä poptähdillä ja toinen toistaan hienommilla viihdeohjelmilla. Juhannuksen odotus soittaa useimpien virolaisten sieluissa samoja kelloja kuin joulunalusaika: puolen vuoden raadannan jälkeen tulee tilaisuus päästä pois kaupungista, esivanhempien maille, maaseudulle, omille juurille. Tai ellei aivan niin kauaksi, niin ainakin jonnekin kaupungin laitamille, metsän siimekseen. Perinteisiä juhannusjuhlia järjestävät museot ja monet kansankulttuuria tunnetuksi tekevät yhdistykset.
Juhannuksesta käynnistyy virolaisten lomakausi. Elokuun 20. päivään eli uudelleenitsenäistymisen päivään saakka virolainen lomailee velvollisuudentuntoisesti suorittaen – kesäteatterit, festivaalit, konsertit ja kaikenlaiset ulkoilmatapahtumat kutsuvat, oli kesäsää millainen hyvänsä. Näiden viikkojen aikana virolaista ei kannata yrittää häiritä työasioilla.
Pohjolan lyhyen kesän päättymisen merkkipaalu on 1. syyskuuta eli viisauden päivä. Silloin alkaa lukuvuosi niin kouluissa kuin yliopistoissakin. Tämäkin perinne juontaa juurensa pitkälle historiaan. Tsaari Pietari Suuri hyväksyi vuonna 1700 lain, jonka mukaan maailman luomisesta alkavasta ajanlaskusta luovuttiin ja Venäjälläkin alettiin viettää uutta vuotta tammikuun 1. päivänä. Kirkkovuoden alku jäi kuitenkin vanhalle paikalleen, syyskuun 1. päiväksi. Koululaitos kuului tsaarin aikana kirkkohallituksen alaisuuteen ja Viro tuolloin tsaarin Venäjään. Syyskuun 1. päivä päätettiin pitää kouluvuoden aloituspäivänä Viron itsenäistymisen jälkeenkin. Ei sitä tosin noina aikoina mitenkään orjallisesti noudatettu. Maalaislapset lähtivät koulutielle vasta sitten, kun maatyöt oli tehty.