Topias Haikala ei ole tutkija eikä ole koskaan opiskellut suomalais-ugrilaista kielentutkimusta. Hän on Yliopisto-lehden toimittaja, joka vuonna 2022 kirjoitti tuohon tiedeaikakauslehteen artikkelin otsikolla Ennen suomea ja saamea Suomen alueella puhuttiin lukuisia kadonneita kieliä – kielitieteilijät ovat löytäneet niistä jäänteitä. Artikkelia varten Haikala haastatteli kahta suomalaista kielentutkijaa eli professori Riho Grünthalia ja tutkija Santeri Junttilaa ja ”tuon jutun kirjoitettuani totesin, että tästähän voisi kirjoittaa vaikka kirjan.” Noin kolme vuotta myöhemmin kirja myös ilmestyi!

Topias Haikala korostaa, ettei hän ole kielentutkija tai fennougristi, vaan toimittaja. ”Niinpä olen tehnyt, kuten toimittajat tekevät: kysynyt asiantuntijoilta. –– olen aloittanut haastattelut toteamalla, että minuun voi suhtautua kuin uteliaaseen kuusitoistavuotiaaseen. Sitten esitän niin tyhmänsimppeleitä kysymyksiä, että tutkijat joutuvat vääntämään perusjutut rautalangasta. –– Toimittajan tehtävä ei ole esittää olevansa asiantuntija, joka hän ei ole. Hänen tehtävänsä on olla ammattimainen lapsi. Sellaista ohjenuoraa olen seurannut tätäkin kirjaa työstäessäni.” Topias Haikalan systeemi toimii. Ja se toimii loistavasti!

Kirjassa omilla nimillään sekä suorina lainauksina että Haikalan referoimina esiintyvät suomalaiset keskipolven fennougristit: Riho Grünthal, Sampsa Holopainen, Jaakko Häkkinen, Santeri Junttila, Luobbal Sámmol Sámmol Ánte (näin siis pohjoissaameksi, mutta suomeksi Ante Aikio) ja Janne Saarikivi. Oikeastaan heidänkin nimiensä pitäisi seisoa kirjan kannessa tasavertaisina Topias Haikalan nimen rinnalla, niin pitkälti kirja perustuu heidän tutkimuksiinsa ja varsinkin lähinnä alkuvuodesta 2024 tehtyihin haastatteluihin ja vastuksiinsa Haikalan ”tyhmiin”, viisaampiin ja oikein hyviin kysymyksiin. Muitakin asiantuntijoita on kiusattu ja/tai heidän tutkimuksiaan ja mielipiteitään on käytetty, keskeisimpänä ehkä virolainen arkeologi Valter Lang, mutta myös Petri Kallion, Johanna Laakson ja jo edesmenneen Tapani Lehtisen nimi esiintyy kirjassa usein.

Pieni fennougristi minussa osittain tiesi ja osittain ei tiennyt, miten paljon tutkijoiden näkemykset ja tutkimustulokset ihan perustavaa laatua olevissa kysymyksissäkin ovat muuttuneet sitten minun opiskeluaikojen eli viimeisen 40–45 vuoden aikana. Suuri yleisö ei tiedä tästä mitään tai kuten Haikala kirjoittaa: ”Sitten he [= tutkijat] ovat kirjoittaneet tarkkaan harkittuja artikkeleita, joissa he selittävät, miten homma ehkä meni. Ja sitten, kuten Janne Saarikivi kertoo erässä haastattelussa, se on viidestä viiteentoista ihmistä, jotka lukevat kyseisiä tuotoksia. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö kielten historia kiehtoisi myös tavallista kansaa.” Ja Haikalan teksti jatkuu: ”Nämä asiat kiinnostavat monia, mutta mitään laajempaa isolle lukijakunnalle tarkoitettua ajantasaista esitystä ei ole olemassa, Ánte kertoo.”

Kirja jakaantuu 11 osaan ja niissä edetään noin vuodesta 8850 eKr aina jonnekin 1400-luvulle saakka. Lyhyesti sanottuna, kirja kertoo mitä kieliä Suomen alueella on puhuttu siitä alkaen kuin jää jääkauden jälkeen suli, keitä nuo ihmiset olivat ja mistä he ja heidän kielensä tulivat. Ehkä! Sillä mitä kauemmaksi ajassa menemme, sitä epävarmempaa kaikki on.

Saamelaisten esi-isät, jotka vielä silloin puhuivat ns. esisaamea saapuivat idästä Suomen ja Karjalan alueelle ehkä 1200–500 eKr. Ja levittäytyivät yli koko Suomen (ihan lounaskolkkaa lukuun ottamatta) ja yli pohjoisen ja keskisen Skandinavian ja kauas itään, jopa Karjalan itäpuolellekin. Vähitellen alueen koko aiempi väestö sulautui heihin, mutta niin, että saamelaiskieliin jäi valtava substraatti alueella ennen puhutuista, ilmeisesti useista, eri kielistä. Luobbal Sámmol Sámmol Ánten mukaan reilu kolmasosa saamen vanhasta sanastosta on vailla mitään etymologiaa eli ainakin merkittävältä osaltaan siis peräisin kielistä, joita Suomessa, Karjalassa ja Skandinaviassa puhuttiin ennen kuin saamelaisten esi-isät saapuivat tälle alueelle. Hyvä esimerkki on saamelaiskielten hyvin runsas lumisanasto.

Janne Saarikiven mukaan suomalaisten toponyymien 20 yleisimmästä perusosasta noin puolten etymologinen tausta on enemmän tai vähemmän hämärä. Tällaisia ovat mm. aho, korpi, lampi, niemi, mäki, oja, saari ja suo -loppuiset paikannimet. Hän päättelee, että em. sanat liittyvät Itämeren alueen luonnonmuotoihin, jotka ovat kovin toisenlaisia kuin siellä, missä kantauralia aikoinaan puhuttiin. Saarikivi kirjoittaa väitöskirjassaan näin: ”Täten on perusteltua olettaa, että niiden kaltaisiin asioihin liittyvä sanasto lainattiin Fennoskandian alkuperäisasukkailta, kun uralilainen kielialue laajeni.”

Kirjan tutkijoiden mukaan myöhäiskantasuomea puhuttiin nykyisen Viron alueella. Janne Saarikivi: ”Yksi olennainen todiste on myös se, että itämerensuomalaiset kielet ovat sekä historiallisesti että nykypäivänä moninaisimmillaan lahden eteläpuolella, tarkalleen ottaen Suomenlahden itä- ja kaakkoispohjukassa Inkerinmaalla.” Ja Petri Kallio: ”itämerensuomen puhujia on täytynyt olla Suomenlahden molemmin puolin jatkuvasti esiroomalaiselta rautakaudelta (500–1 eKr) alkaen.” Näin tutkijat ajoittavat esi-isiemme saapumiseen Suomen alueelle. Janne Saarikivi: ”Jos verrataan, missä suomea puhutaan nyt ja missä sitä puhuttiin 1600-luvulla, alue on nyt kaksi kerta suurempi. Ja jos mennään 1300-luvulle, tiedetään, että suomea puhuttiin varmuudella Kokemäkijokilaaksossa, Aurajokilaaksossa ja Karjalan kannaksella. Ja ehkä pikkuisen Saimaan etelärannoilla.” Muualla nyky-Suomen alueella puhuttiin silloin vielä erilaisia saamelaiskieliä. ”Monet seikat viittaavat siihen, että itämenrensuomen varhainen leviäminen Suomessa ja siitä seurannut saamen vetäytyminen oli hidasta.” Asiaa ei ole kunnolla tutkittu eli kuten Luobbal Sámmol Sámmol Ánte toteaa: ”Asiasta puuttuu kokonaan moderni kokonaisanalyysi.”

”Vielä ajanlaskun alkuvuosisatoina Viron alueella eli Grünthalin mukaan selvästi enemmän ihmisiä kuin nykyisen Suomen alueella. Vuosituhannen kuluessa vaaka kellahti toisin päin.”

Myönnän, että rinnassani sykkii yhä sen pienen fennougristin sydän, mutta kuten sekä Luobbal Sámmol Sámmol Ánte että Topias Haikala kirjassa toteavat, ei meillä ole tähän mennessä ollut tavalliselle lukijalle kirjoitettua ajantasaista yleisesitystä näistä asioista. Nyt on! Kiitos Topias Haikala!