Jaan Kaplinski – Tõnu Õnnepalu: todennäköisesti lähes jokaiselle virolaista kirjallisuutta harrastavalle suomalaiselle tämä nimipari on tuttu. Monet lukuelämykset nousevat mieliin, kun jompikumpi mainitaan. Onhan heidän tuotantoaan suomennettu poikkeuksellisen paljon ja käännetty maailman muillekin kielille. Nyt nimet mainitaan ikäjärjestyksessä, muuta perustetta ei kannata hakea. Molemmat omalla persoonallisella (usein yhteinen kaikupohjakin on aistittavissa) tavallaan merkittäviä: prosaisteina, runoilijoina, esseisteinä, filosofisina ajattelijoina, alati eksistentiaalisia kysymyksiä ja maailmanmenoa pohtivina, pitkän uran tehneinä, luontoa elinehtonaan pitävinä kulttuuripersoonia. KIRJAILIJOINA, attribuutti ”virolaisina” on heidän kohdallaan tarpeeton ja turhan rajaava.

Jaan Kaplinskin henkilökohtainen maraton tuli päätökseen elokuussa 2021, kahdeksankymmentävuotiaana, pitkällisen, hitaasti mutta vääjäämättömästi etenevän taudin seurauksena. Toinen maraton jatkuu vielä toivottavasti pitkään, elokuussa 2022 suuren ajanottajan kellossa vilahti vasta luku kuusikymmentä. Molemmilla on ollut ja luultavasti tulee vielä olemaan meille tärkeää asiaa. Kirjallisuuden tutkijoiden maraton on vasta alkumetreillä.

Kaunokirjallisuuden ikiaikainen muoto on fiktiivinen, mukaansa tempaava narratiivi. Nyt suositaan auto-, jopa biofiktiota. Lukijan vastuulle jätetään mihin uskoo, mihin ei, aivan kuin Marrakeshin torilla kuulijalle aikoinaan. Samoin muinaisten ammattilaisten, kirjeenkirjoittajien peruja lienevät kirjeromaanit, joko todelliselle tai kuvitellulle vastaanottajalle osoitetut viestit, selonteot, joko totta tai tarua.

Viime vuonna ilmestyneessä Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun kirjeenvaihdossa kirjad (kirjeet) fiktiot ovat poissa. Alusta loppuun ollaan ”perimmäisten kysymysten äärellä”, tai ainakin ne ovat mukana jossain taustalla. Sairaudesta ja lähenevästä lopusta ei kovin paljon keskustella. Ehkä vasta viimeisillä metreillä, itselleen rehellisenä, vasta henkisesti itsensä riisuneena voi nähdä häivähdyksen itsestään. Oman olemisen mysteerin selvillesaaminen kiehtoo aina – usein jääkin mysteeriksi.

Alun alkaen henkilökohtaiseksi tarkoitetun kirjeenvaihdon myötä tuli ajatus, jospa näistä kirjeistä voisi tulla jotain yleistä: vaikkapa kirja kahden monellakin tapaa toisilleen läheisen miehen ajatustenvaihdosta. Vaikka aikaisemmin mitenkään erityisen tiivistä yhteydenpitoa heidän välillään ei ollutkaan, tavattiin toki silloin tällöin. Syntyi ajatus, että kirjeenvaihdossa voisi edetä tiettyjen teemojen, kysymysten ja niihin saatujen vastausten, kommenttien puitteissa, mutta kaikki sai virrata vapaana, minkäänlaista kaavaa ei laadittu.

Näin monta kertaa tapahtuikin, jossain kirjeessä heitetään esiin ajatus, kysytään toisen mielipidettä, kommentoidaan toisen tuotantoa tai jotain muuta julkisuudestakin tuttua asiaa. Näin asetelmallisesti se kuitenkaan ei toiminut, joskus herätelty ajatus, kysymys, saa heti vastauksensa, kommenttinsa, joskus jossain myöhäisemmässä kirjeessä, joskus jää kokonaan käsittelemättä, tai kuitataan lyhyesti. On muutakin mistä kirjoittaa.

Usein tätä kirjeenvaihtoa lukiessa tulee tunne, että kumpikin kirjoittaa kirjettä itselleen, kirjoittaa omaa elämänkertomustaan, mutta lähettää sen toiselle. Kirjoittajien tuttavuus sai alkunsa yliopistovuosina Tartossa. Nuori yliopiston opiskelija Tõnu Õnnepalu, ”oppipoika”, runojen kirjoittamiseen vakavasti suhtautuva nuorimies, kohtaa kaksikymmentä vuotta vanhemman, jo nimeä saaneen ja lyriikkaa julkaisseen ”mestarin”. (Jos tällaista oppipoika – mestari suhdetta edes oli, ehkä pikemminkin kyseessä oli ”esikuvasuhde”.) Runoilija Jaan Kaplinski oli kutsunut kotiinsa nuoria runoudesta kiinnostuneita opiskelijoita keskustelupiiriin, jossa kuitenkin taidettiin keskustella enemmän kaikesta muusta kuin runoudesta, runojaloista puhumattakaan!

Eikä tällaisessa elämäntilanteessa olekaan tärkeää mistä kirjoitetaan, tärkeää on että kirjoitetaan, pidetään yllä hiipuvaa elämän liekkiä, sanattomasti tai sanallisesti rohkaistaan vielä jaksamaan. Palataan usein menneeseen, omaan elämään, omiin kokemuksiin ja pohdintoihin sekä päätelmiin, jotka ovat oikeasti kiteytyneet jo vuosia, kenties vuosikymmeniä sitten. Kirjoittajilla on paljon yhteisiä ja yhdistäviä teemoja. Koko luonto laajasti käsitettynä, sen suojelu tai suojelematta jättäminen. Ihmisen ei ole syytä puuttua liikaa luonnon omaan järjestykseen. Ruohonleikkuri on maailmanlopun kapistus. Maapallon liikakansoitus, utopiat uudesta maailmasta, jossa ihmisellä olisi vain reservaatin verran elintilaa, muun tilan valloittakoon luonto, joka pärjää ilman ihmistä – ja hyvin pärjääkin. Jopa äärimmäisiä, sanoisiko ”linkolalaisia”, ajatuksia nousee esille. Sijansa saavat muun ohessa yhteiskuntajärjestelmien vertailu, niistähän molemmilla on omakohtaisia kokemuksia, eri uskontoihin liittyvät kysymykset, molemmat ovat hakeneet valaistusta kauempaakin kuin lähiseurakunnasta, kielitiede, kielet ylipäätään, filosofian syvyydet ja eksistentiaaliset pohdinnat vuorottelevat tavallisen arkipäivän ilmiöiden, kotiasioiden tai ikkunanäkymien raportoimisen lomassa. Toteamus, että tavallinen elämä on maailman suurin ihme, löytyy kirjan sivulta 348. Etsijä voi löytää onnensa tavallisesta arkielämästä. Eikä arkielämään tyytyminen ole tyytymistä pienimpään yhteiseen nimittäjään.

Tietysti puhutaan myös kirjallisuudesta, mutta mikään hallitseva teema se ei ole. Mutta yksi kirja näyttäisi olevan tärkeä. Vuonna 1985 ilmestynyt runokokoelma Õhtu toob tagasi kõik (Ilta tuo takaisin kaiken), jolla Tõnu Õnnepalun mukaan on ollut merkittävä vaikutus hänen runoutensa teemoihin ja ilmaisuun. Olisikohan tässä selitys, miksi aikaisemmin mainitsin sanan oppipoika: 26.7. päivätty Kaplinskille osoitettu kirje päättyy nimittäin seuraavanlaiseen allekirjoitukseen: Siispä jään odottamaan ja toivotan sinulle kaikkea hyvää! Oppilaasi Tõnu

Samana päivänä saapuu Jaan Kaplinskin vastaus:
Rakas Tõnu,
niinpä, kirjoittamisen suhteen olen ollut laiska. Terveys käy kehnommaksi, olen hyvin väsynyt eivätkä sormetkaan enää kunnolla tottele. Katsotaan miten tässä käy. Kenties on alettava valmistautua lopettelemaan…
Kiitos konserttiarvostelusta!
Sinun

Seuraaviin kahteen kirjeeseen ei tule enää vastausta. Jaan Kaplinski kuolee 8.8.2021.

Mutta ei kirjoittaminen vielä tähän päättynyt. Kaplinski saa pitkän kirjeen rajan taakse – toivottavasti toimitettiin perille. Oli käynyt niin, että rajan tälle puolelle jäänyt kirjeenvaihtoystävä huomasi itsekin olleensa kirjaimellisesti perimmäisten kysymysten äärellä. Suorastaan rajalla. Syksyllä tapahtuneen polkupyöräonnettomuuden jälkiseuraamukset aktivoituvat yllätten Kreikan Samoksella, jonne Õnnepalu oli vuodenvaihteessa Kaplinskin jalanjäljissä matkustanut. Täydellinen fyysisen terveydentilan romahtaminen ja pikainen, dramaattinen lentomatka kotiin, suoraan sairaalaan ja leikkaukseen…

Vain uuden elämän saanut voi oikeasti tietää, millainen on elämän maku!

Valitettavasti tämä kahden merkittävän kirjailijan, monipuolisen kulttuuri-ihmisen, koskettava kirjeenvaihto on luettavissa toistaiseksi vain viroksi. Mutta näihin maailmoihin suomalaiset pääsevät tutustumaan vaikkapa lukemalla Jaan Kaplinskin ja Tõnu Õnnepalun teosten suomennoksia. Samoista asioista nekin kertovat. Ja hyvin ilmeistä on, että molempien kirjailijoiden minäkertojat ovat kovasti tekijöidensä kaltaisia.

Parhaiten Kaplinski tunnetaan runoilijana. Tähän maailmaan lukijansa johdattaa Anja Salokantelen (venäjänkielisten runojen osalta Pauli Tapion) hienosti suomentama järkäle: Ilta tuo takaisin kaiken. Kummankin kirjailijan ajattelussa, maailmankatsomuksessa, eksistentiaalisessa olemuksessa on pienistä eroista piittaamatta tavattoman paljon yhteistä.