Kirjansa seikkaperäisessä ja informatiivisessa esipuheessa kirjailija kertoo kuinka runoelman aineisto oli saanut kirjallisen muotonsa jo vuonna 2009. Hän oli elänyt Järvamaalla Esnan kartanossa jo liki viisi vuotta, lämmittänyt talvisin kartanon vanhoja ja uusia uuneja, istunut usein keväisin ja kesäisin ja vielä syksylläkin kartanon länsikuistilla ja kuunnellut lähdeveden solinaa joen patoaltaalla tai lintujen laulua, joskus peltikatolle lankeavaa sadetta, joskus tuulta, joka sai puiston puut tai vanhan puutalon ääntelemään – kuin haluten kertoa jotakin.

Tuollaisessa paikassa syntyy helposti halu kurkistaa menneisyyteen, vaikkapa vain hetkeksi. Millaista kaikki oli? Toki kaikki ennen olleet rakennukset (Esnassa oli 24 eri rakennusta) ja elottoman irtaimiston pystyy kuvittelemaan, olihan niistä vielä paljon jäljellä. Mutta tuo kaikki on ilman ihmistä vain tyhjää kuorta.

Aikoinaan se on kuitenkin ollut jollekin elämän tarkoitus, jollekin maailmankäsityksen ydin. Nyt ei ole enää ketään keneltä kysyä noista ajoista. Tuon aikainen maailma on kadonnut tyystin, eikä vain kartanot, vaan myös maatalot ja maalaiselämä. Talonpoika eli toki kauemmin kuin kartanonomistajat, hän otti hallintaansa tämän varallisuuden ja valtuudet, mutta se oli kuitenkin vain näennäinen voitto. Kartanon väki poistui näyttämöltä ensimmäisenä, talonpoika jäi lopettelemaan näytelmää, sammuttelemaan valoja.

Ajatus nähdä menneisyys, tai tämäkin päivä, teatterina, jonka lavalle ihmiset on asetettu omaa rooliaan toteuttamaan, on Tõnu Õnnepalulle läheinen ja usein toistuva näkemys. Vuonna 2009 ilmestyneessä romaanissa Paradiis kirjailija herättää eloon pienen kyläyhteisön Hiidenmaalla, omat kasvuvuotensa siellä, ja ymmärtävä katse seuraa kaikkea korkeuksista. Samoin kotitalon aitasta löytynyt kirjenippu (vuosilta 1915–1939) sai kirjailijan kurkistamaan niiden maailmaan, ja näin syntyi kahden hiidenmaalaisveljeksen, Jakobin ja Willemin, ja samalla myös tuon ajan Viron tarina, joka sai näytelmän muodon 2014 ja jota esitetään edelleenkin Tallinnan Draamateatterissa.

Tõnu Õnnepalu esittää ajatuksen, että kaikki virolaiset ovat oikeastaan kotoisin kartanosta. Lähes jokaisessa suvussa on yhteyksiä kartanoelämään. Vuosisatojen aikana on muodostunut yhteistä geneettistä perintöä, henkisestä ja aineellisesta puhumattakaan. Onkin viisaampaa puhua yhteisestä menneisyydestä ja perinnöstä kuin asettaa vastatusten saksat ja maarahvas. Eikä minnekään ole kadonnut virolaisten – eikä meidän suomalaistenkaan – halu rakentaa itselleen turva tässä tuulisessa maailmassa, oma lasiveranta tai kesämökki, jonka suojissa voisi nauttia elämän aamu- ja ehtoohetkistä. Vaikka samalla tiedämme, etteivät kuistin lasiseinät sen enempää kuin valtioiden väliset rajat tai sopimukset suojaa meitä loputtomiin ajan oikukkaalta kululta. Pitäisikö asettua vastarintaan? Sopeutua? Muuttua?

Nykyisen hyvinvoinnin aikana samastumme mieluummin lasikuistilla eläneisiin kuin pellolla aamusta iltaan ahkeroiviin työntekijöihin, vaikka enää emme osaa kuvitella oikeastaan kummankaan elämää. 1900-luku on tehnyt selvää jälkeä, aivan kuin koko mennyt vuosisata olisi ollut suurta puhdistusta jotakin sellaista varten, jolla ei ole vielä edes nimeä.

Vanhan aikakauden ihmiset ovat poistuneet näyttämöltä, ja se antaa meille vapaat kädet kuvitella tuota aikaa miten itse kukin haluamme.

Mistä syntyy halu kurkistaa menneisyyteen? Ehkäpä siitä, että joskus itsekin olemme samalla tavalla mennen maailman edustajia. Tai ehkä me kuulumme yhä jollakin tapaa sinne, kenties seisomme kahden maailman välimaastossa – emme kuulu enää vanhaan, mutta emme vielä uuteenkaan.

Tämän tapaisten mietteiden herättämänä on syntynyt runofantasia Klaasveranda, jonka muoto ja sisältö ovat olleet valmiina jo muutaman vuoden, mutta kansien väliin se pääsi vasta jokunen kuukausi sitten. Ja lopputuloksena onkin kaunis, vanhojen, osin uusienkin valokuvien elävöittämä teos. Fantasiassa on totta paljonkin. Jälleen Tõnu Õnnepalu herättää eloon kokonaisen aikakauden, vaikka runoelman ainoa todellinen historiallinen henkilö onkin Liza von Grünewaldt (myöhemmin paronitar Schilling), ja hänestäkin vain syntymä- ja kuolinaika, mutta noinkin vähäiset tiedot voivat olla avain kokonaiseen maailmaan.

Runoelmassa on kaksi osaa, joista ensimmäinen osa (Viro) luo ajankuvaa 1900-luvun alkupuolelta, jolloin kaikki jatkui vielä lähes ennallaan, mutta muutoksen tuulet ravistelivat jo lasikuistin rakenteita: / ”Nyt ovat kuulemma toiset ajat. / Miksi? / Miksi aina on oltava toiset ajat? / Miksi ei voisi olla aina yksi ja sama aika?”/

Niukan henkilögallerian keskeiseksi hahmoksi muodostuu Liza, joka uskaltaa kokea lyhyen rakkauden puutarhurin apupojan kanssa, innostua modernista musiikista tai orastavasta virolaisesta kirjallisuudesta. Ensimmäinen osa päättyy Lizan profetiaan: /”ja pakkanen vie appelsiinipuut, / sillä kasvihuoneen ikkunat lyödään rikki, / ja niistä, jotka jäävät ehyiksi, / niistä tehdään ikkunoita uusiin maataloihin. / Ja sitten nekin talot hylätään.”/

Toinen osa (Saksa) siirtää näyttämön luvattuun maahan, mutta jonne kumpikaan, ei Liza, joka eli 103-vuotiaaksi, sen paremmin kuin hänen poikansa Neokaan tunne juurtuvansa. Kuolemaisillaan olevan Lizan harhailevat unenomaiset ajatukset avaavat lukijalle Viron itsenäistymisen jälkeisen ajan, lähdön paratiisista, välivuodet Tallinnassa ja Saksan kutsun, jonne Liza lopulta päätyi poikansa Neon kanssa, jonka hän itse sai haudata, muut katosivat uuden maailman luomistuskissa. Klaasveranda päättyy unifantasiaan, jossa kuolleen Neon sielu voi vapaasti liikkua mielihalujensa mukaan ja kertoa oman tarinansa. Vain kolmesti hän oli elämässään onnellinen, mutta äidistään – ja lopussa itsestäänkin – hän antaa tarkan luonnehdinnan: /”Mutta nyt minä tiedän, / että äitini, Lisi, Baronin Schilling, / syntyjään Freifräulain Grünewaldt, / ei ollut hän, joka kadotti elämässään kaiken, / vaan hän oli se, / jolla oli elämässään kaikki. / Sillä ainoastaan hän voi kaiken kadottaa, / kenellä kaikki on./ Minulla ei ollut mitään. / Enkä minä kadottanut mitään. / Minä elin hiljaa ja tyhjänpäiväisesti.” /

Klaasverandan tekstiin perustuu myös 2013 Ugalan teatterissa esitetty näytelmä Sajand, jossa menneen maailman edustajat saivat hetkeksi hahmon ja puheenvuoron.

Nyt kansien välissä ilmestynyttä teosta kirjailija luonnehtii näytelmäksi, tarkemmin sanottuna lukudraamaksi, ääniksi jostakin näkymättömän ja kuulumattoman seinän takaa. Tämä ajatus syntyi jo vuonna 2011, jolloin runoelmasta ilmestyi myös kirjailijan itsensä lukemana äänite, joka nyt on liitetty kirjan takakanteen kaikkien kuultavaksi. Näin lukija saa kirjasta välähdyksen Viron historiaan, mielikuvituksen leikin vapauden, valokuvien tuomat tunnelmat ja luetun tekstin autenttisuuden.

Tõnu Õnnepalulla on kyky kurkistaa menneisyyteen ja taito kertoa näkemästään selkeästi, rauhallisesti ja ennen kaikkea hienovaraisesti ja kuvattaviaan ymmärtäen.