Syntyjään virolainen kansatieteen professori emeritus Ilmar Talve on tehnyt merkittävän päivätyön ”kolmannessa kotimaassaan” Suomessa. Siksi on luontevaa, että alkuaan vironkielinen omaelämäkerta on luettavissa myös suomeksi. Kolmiosaisen alkuteoksen tiivistäminen yhdeksi niteeksi on edellyttänyt rankkaa lyhentämistä. Talve vastaa itse karsinnasta, joka on tehty säilyttäen ”seikat, jotka tarjoaisivat suomalaisille lukijoille eniten mielenkiintoa”. Periaate rinnastuu perusteluihin, joiden mukaan Talve aikanaan päätyi muistelmien sijasta elämäkerran kirjoittamiseen: kuvaamalla tapahtumia oman kokemuksen ja tulkinnan kautta voi luoda autenttisen henkilökohtaisen kuvan menneisyydestä. Tavoitteena on tiedollisen aineksen välittäminen, jälkiviisaudelle jää niukasti tilaa. Näin hahmottuu arkiympäristö, johon maailmanhistorian tapahtumat heijastuvat. Muistin tukena on ollut päiväkirjoja, joiden pitämisen Talve mainitsee aloittaneensa jo vuonna 1935. Osa näistä on kadonnut, mutta kuin ihmeen kaupalla osa nuoruudenaikaisista teksteistä palautui aikanaan kirjoittajalleen. Suomalaisille suoranaisesti suunnattua tekstiä näyttäisi olevan Viron ahdingon ja vaihtoehtojen puuttumisen pohdinta vuonna 1939.

Eniten tekstiä on karsittu pakolaisvuosia kuvaavasta osasta Kutsumaton vieras, myös ensimmäisen osan Kevät Virossa luvut näyttävät paikoin lyhentyneen. Suomalaista lukijaa aivan ihmetyttää Tapan pikkukaupungissa kasvaneen koulupojan johdonmukainen kiinnostus suomen kieltä ja Suomea kohtaan. 15-vuotiaana Talve hankki itselleen Aleksis Kiven romaanin Seitsemän veljestä suomenkielisen laitoksen, vuotta myöhemmin hän sai käsiinsä suomen kielen oppikirjan. Suomalaisen kirjallisuuden vironkielisiä käännöksiä hän oli lukenut jo kansakouluaikana. Parin vuoden kuluttua hän vieraili maassamme ystävän kutsusta. Oppikoulun päättymisen jälkeisenä kesänä Talve teki täällä luokkatovereineen tarkkaan suunnitellun kiertomatkan. Mikään ei tuolloin viitannut siihen, että sittemmin ensin sota ja myöhemmin työ toisi kirjoittajan maahamme.

Määrätietoisuus ilmenee nuorukaisen kaikissa raportoiduissa toimissa, kuitenkin eräiden valintojen kohtalonomainen vaikutus myöhempiin elämänvaiheisiin korostuu tekstissä. Eräs ratkaiseva päätös oli pyrkiä opiskelemaan Tarton yliopistoon heti koulun päätyttyä. Moni luokkatoveri valitsi toisen vaihtoehdon eli ilmoittautui vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Kukaan ei aavistanut, että asepalvelus jatkuisi vuonna 1939 puhjenneen sodan eri armeijoissa. Sotaan Talvekin lähti vapaaehtoisena, mutta – Suomen armeijassa! Vastaavanlainen sattuma ratkaisi sittemmin neuvostoarmeijan palveluksesta vapautumisen, kun käsivarren paisetta hoitanut lääkäri tunnisti värvättävän nuorukaisen. Hukkumis-kuolemasta pelastumisessakin kirjoittaja tunnistaa sattuman osuuden.

Opiskeluaikaa Tarton yliopistossa kuvaava jakso on suomalaisen lukijan kannalta varsin kiintoisa.

Virolaisen kansankulttuurin tutkimuksen historiasta on suomeksikin tietoa, mutta Talven tekstissä välittyvä kansallisten tieteiden opiskelun ja tutkimuksen arki – puhumattakaan sodanajan toimista – on useimmille lukijoille varmasti uutta. Kakkososan typistämistä voi perustella alun tapahtumien osittaisella rinnakkaisuudella suomennetun romaanin Juhansonin matkat kanssa. Näin ollen jää suppeaksi pakolaisvuosia käsittelevä jakso, joka jakaantuu väliaikaisuuden leimaaman saksalaisen leirielämän ja Ruotsissa käynnistyvän tutkijanuran sekä virolaisyhteisön kuvaukseen.

Ensimmäisessä jaksossa moni suomalaistenkin tekstien tasolla tuntema virolainen tutkijakollega saa kasvot ja kappaleen todentuntuista henkilöhistoriaa. Vastaavasti kolmas osa hahmottaa suomalaisen tai ainakin turkulaisen kansatieteen yliopisto-opetuksen historiaa ja taustoja.

Kolmas osa alkaa käsitteiden isänmaa ja kotimaa pohdinnalla. Kuin vastakkainasettelua ennakoiden on jakson lopussa kuvaus Viron uuden itsenäisyyden ensi oireista ja toteutumisesta. Viimeisillä riveillä Suomen koneen lähtöä Tallinnan lentokentällä odottavan kirjoittajan ajatus siirtyy ”Ain Kalmusin romaanin nimeen Kotiin ennen iltaa, ja se tieto lämmittää sydäntä.”