Viron saksalaismiehityksen ja kahden neuvostomiehityksen aika, etenkin sotavuodet ja sodanjälkeiset vuodet, olivat tuhoisia paitsi koko kansalle, myös Viron kansalliselle kulttuurille. Tätä kulttuurivainoa kuvaa Toomas Karjahärmin ja Helle-Mari Lutsin teos Kultuurgenotsiidid Eestis. Taiteilijat ja muusikot joutuivat stalinistisen valtakoneiston uhreiksi, kukin tavallaan. Osa taiteilijoista sopeutui sosialistisen realismin vaatimuksiin, osalle ei edes annettu siihen mahdollisuutta, vaan he päätyivät vankileireille. Osa taiteilijoista pakeni länteen.

Teos kuvaa taiteilijoiden ja muusikoiden raskaita vaiheita yhteiskunnassa, jossa kukaan ei voinut olla turvassa. Ei edes uskollisin neuvostovallan palveleminen ollut tae Stalinin vainoharhaisuudelta säästymiseksi. Ajan mielettömyys nousee kirjassa esiin, jotain hyvin järjenvastaista on aikakaudessa ollut, kun Kalevipoegin kuvituksena käytetyt alaspäin riippuvat tulppaaninkukat tuovat taiteilija Paul Luhteinille syytöksen kansantaiteen törkeästä vääristelystä.

Kirjassa on laaja, teoksesta noin puolet vievä liiteosa, jossa on taiteilijoiden, säveltäjien ja muusikoiden elämäkertatietoja, arkistomateriaalia ja lehtikirjoituksia, jotka täydentävät kuvaa ajasta, jonka tavoitteena oli ei pelkästään taiteilijoiden ja säveltäjien, sivistyneistön ylipäänsä pakottaminen uuteen muottiin, vaan koko Viron kansallisen kulttuurin tuhoaminen. Onneksi Stalinin aika jäi sen verran lyhyeksi, että siinä ei onnistuttu.