Tuoreimman romaaninsa ensisivulla Urmas Vadi sukeltaa jatkon ihmissuhteisiin lauseella ”Meidän perheessä ei ole koskaan ollut pettureita, hulluja eikä tupakoitsijoita!” Vadinsa aiemmin lukeneet aavistavat jo tästä, että oikeasti lukijan eteen rahdataan kasapäin kajahtaneita ja muita lurjuksia, jotka varmaan vetävät röökiä posket lommolla kuin Kaurismäen elokuvissa.

Näin käykin. Vadin kuvaaman ydinperheen äiti, joka lauseen lanseeraa, joutuu ennen pitkää tunnustamaan neuvottomuutensa kaiken maailman hullujen edessä. Näin myös kertojan mielestä, jona toimii perheen Tom-poika. Hän on romaanissa sattunut syntymään samana vuonna kuin kirjailija (1977), mutta nykymuodikas omaelämäkerrallisuus ei kirjaa selitä – saati että se edes kiinnostaisi kaltaistani ulkomaista lukijaa.

Näytelmäkirjailijana yhtä lailla kuin prosaistina tunnetun Vadin tekstit harhailevat pitkin omia polkujaan kuin Seewaldin puistossa. Oikeastaan kadehdittavan ihmeellistä, miten lähes 400-sivuinen, yhden perheen vanhempien, veljen, siskon ja parin muun elämänvaiheiden, suhteiden ja toilailujen ympärille rakentuva romaani pystyy pitämään lukijan niin tiukasti otteessaan. Jopa jäntevämmin kuin Vadin aiempi proosa, sillä teos kohoaa kirjoittajansa parhaimpiin.

Kirjan arvoituksellinen otsikko, ”Kuun toinen puoli”, viittaa sekin ihmissuhteisiin, tekstiä lainatakseni: ”Jopa kaikkein läheisimmät ihmiset vaikuttivat niin vierailta, aivan kuin he tulisivat kuun pimeältä puolelta – –” (s. 27) ja: ”Ja kun löydät – – miljoonien joukosta, jostain kuun toiselta puolelta, sen aidosti oman ihmisesi – –, se onkin suurinta onnea” (s. 276).

Sisällöstä on häivytetty selittely lukijan huomion kiinnittämiseksi. Niinpä esimerkiksi tapahtumien aika ja paikka sivuutetaan pikaisesti, vaikka lukijalle heitetään kerran tärpiksi vuosi 1983. Yhtä kepeästi viskellään vihjeitä neuvostoaikaan, laulavaan vallankumoukseen ja saavutettuun itsenäisyyteen. Löyhästi kronologinen juoni taas on kuin juustoa, jonka rei’istä osa johtaa perheen historiaan, odotusten mukaisesti vankileirien saaristoon ja demokratian katvealueelle.

Minkä varassa romaani sitten pelaa? Rakenteellisesti ajatellen tekstissä eteen- ja taaksepäin johtavien varsin vadimaisten aihelmien varassa. Niitä ovat esimerkiksi yö ja pimeys, unet ja kuvitelmat, eläimet, yksinäisyys, oksentelu, tupakointi ja leikki kirjallisilla viitteillä. Tätä listaa vasten ei näytä enää sattumanvaraiselta Vadin lähes ensimmäinen suomennos, Heli Laaksosen kääntämä Unissakävelijä kokoelmassa Tallinnasta pois (2003). Samoja aineksia siinäkin.

Mainitut rakenneseikat palvelevat Vadilla huumoria ja absurdia, mutta niiden avulla kurotetaan ihmisen kokoiselta ruohonjuuritasolta myös kohti jotain suurempaa, jotain tragedian ja komedian välimaastoon sijoittuvaa. Kai kohti elämää, johon kirjailija useissa teksteissään tuntuu silti suhtautuvan pikemmin skeptisesti kuin luottavaisesti. Tältä apeuden ja naljailun rajapinnalta kertoja ”seuraa ihmisiä ja elämää loitolta vähän vieraantuneena” (s. 254).

Omassa tuotannossaan Vadi on tekstinkierrätyksen ammattilainen, ja sattuupa hänellä Elu mõttetusest -proosakokoelmaan juuri sen niminen herkullisen tiivis, vain sivun mittainen Taaskasutus (2019). Kuu-romaanin kannalta tämäkin edeltäjä tarjoaa tuttuja aineksia, ja vertailua voisi jatkaa Vadin muuhun proosaan ja jopa näytelmiin asti. Materiaalia riittää, sillä lähes kolmenkymmenen vuoden aikana kirjailija on tuottanut lyhytproosaa, romaaneja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja kuunnelmia. Lisäksi hän on toiminut ohjaajana, radiotoimittajana ja saanut useita tunnustuksia töistään.

Kirjallisuuskriitikko Janek Kraavi on todennut Vadin näytelmistä, että niissä yhdistyvät yksityisyys ja leikkisyys. Niin proosassakin. Kirjallisen taustansa Vadi tuntee hyvin, kuten voi päätellä vaikkapa siitä, että Kuu-romaanissa isoäidin suosiosta kilpailevat Victor ja Hugo. Vastaavaa pilailua, viittauksia kavereihin tai muihin kirjailijoihin Vadilla on runsaasti kaikkialla kirjailijaliiton (entisestä) puheenjohtajasta maailmankuuluun Dale Carnegieen asti. Mainittakoon yhtenä viitattuna ääripäänä myös Joosep, joka on ammatiltaan puuseppä.

Oleellisempaa sentään on mainita keskeinen vaikuttava nimi: Mati Unt. Häneltä uskallan nostaa esiin romaanin Öös on asju vuodelta 1990, erikoisen tekstin, josta ei aluksi oikein käsitä mitä se käsittelee, kunnes romaanista alkaa kuoriutua esiin yön pimeyttä, kuvitelmia, yksinäisyyttä ja tavaton määrä viitteitä kirjailijoihin. Ihan tuttua kierrätystavaraa siis.

Hauskasti sekä Unt että Vadi ovat viitanneet virolaisen kirjallisuuden hassahtaneeseen alkumestariin Juhan Liiviin ja hyödyntäneet häntä tahoillaan. Unt ainakin mainitussa romaanissa, siinä jopa yhdessä Aleksis Kiven kanssa, Vadi ainakin novellissa Kirjanik B (kokoelmassa Mullast oled sa võetud, 2013). Taito nähdä suuria linjoja johtaa näin niin oleelliselle alkulähteelle kuin huipulle, jossa Vadilla onkin jo varma paikkansa virolaisessa kirjallisuudessa. Suomessa hän on valitettavasti ollut aivan liian vähän esillä.