Lukija odottaa arvostetun ja rakastetun kirjailijan uutta teosta kuin kuulentoa konsanaan. Molemmat ovat merkkitapauksia, joista jokainen haluaa saada osansa omalla tavallaan. Minäkin tartuin Andrus Kivirähkin uuteen kirjaan Lend Kuule hartaan kunnioituksen vallassa. Halusin lentää kuuhun, kauas vaatimattomista arkiaskareistani, ja nauttia leppoisan hyväntahtoisesta huumorista, joka saa sisäisen naurumoottorin hyrisemään.

Lentoonlähtöä ja hyväntuulisia nauruntyrskähdyksiä ei kuitenkaan valitettavasti tullut. Monestakin syystä. Ensinnäkään kosmonautti, teoksen päähenkilö, ei halunnut lentää kuuhun, eikä tarkemmin sanoen edes puhua lentämisestä tai ajatella sitä. Toiseksi, tätä kirjaa kirjoitettaessa ei ole ammennettu huumorin lempeimmistä ilmenemismuodoista. Kirjailija vie lukijan patikkamatkalle jonnekin sarkasmin ja groteskin rajamaille.

Teos on omanlaisensa matkakertomus. Päähenkilölle eli kosmonautille – arvostetulle ja ylistetylle julkisuuden henkilölle – pälkähtää puolisattumalta päähän kaihoisa ajatus. Hän haluaa löytää vanhat ystävänsä, joiden kanssa teki nuoruudessaan suuria tekoja. Lentävällä laivalla nimittäin seikkaili kauan sitten kahdeksan nuorta, kukin lahjakkuus omalla tavallaan: kosmonautti, Leveä, Tarkkasilmä, Pitkä, Maha, Karvareuhka, Vahva ja Nopsajalka. Matkasta ei kuitenkaan tule lämminhenkistä paluuta menneisyyteen, vaan pikemminkin tuijotuskisa karun todellisuuden kanssa. Moni asia on vuosien varrella muuttunut, lahjat ovat unohtuneet tai niiden on annettu valua hukkaan. Merkityksellistä on sekin, että kosmonautin on matkan varrella jatkuvasti vaihdettava jalkineita. Kun aidot avaruussaappaat kastuvat ja ystävien antamat kengät menevät hukkaan, kosmonautti joutuu työntämään jalkansa niin rantasandaaleihin, uimaräpylöihin kuin ruudullisiin sisätossuihinkin. Tällaiset tapahtumainkulut saavat väkisinkin hakemaan rivien väliin kätkettyjä rinnastuksia Viroon. Matka menneisyyteen ei ole miellyttävä sen enempää henkisesti kuin fyysisestikään. Kengät, aivan kuten (peri)aatteetkin, aiheuttavat vaivaa ja hiertymiä, joten niitä on vaihdettava tuon tuosta.

Lukijaakaan ei hellitä mukavuuksilla. Kosmonautin vanhojen ystävien johdattamana tie vie elämän ja toimeentulokamppailun groteskeihin lopputuloksiin. Leveä on venynyt ja häntä on venytetty ratkeamispisteeseen asti, Tarkkasilmä on stressaantunut kauheuksista, jotka hänen terävä katseensa on tavannut. Pitkän pää kumisee kirjaimellisesti tyhjyyttään, sillä linnut ovat nokkineet siihen reikiä ja kiskoneet sisukset ulos. Nopsajalkaa kosmonautti ei lopulta onnistu edes näkemään, sillä hän ei ole koskaan kotona.

”No, joskus harvoin hän tätä kautta pyyhältää, sen takia meillä ovatkin portit aina ammollaan auki – ettei isän tarvitsisi hidastaa vauhtiaan. Toisesta portista ampaisee sisään ja toisesta saman tien ulos. Mutta tavallisesti hänen pitää juosta niin kauaksi kotoa, ettei kannata tulla edes pyörähtämään sisällä” (s. 179), selittää yksin kotiin jätetty Nopsajalan tytär. Äitikin on luonnollisesti jo pakannut tavaransa ja häipynyt kotoa.

Kaikki kahdeksan ystävystä ovat jollain tavalla elämän vaikeuksien lannistamia ja onnettomia hahmoja. Leveä makaa voimattomana maassa eikä saa kerättyä itseään sen vertaa, että pääsisi liikkeelle. Vahva on jumiutunut television ääreen. Tarkkasilmä paikkailee rikkinäisiä vaatteitaan ja Maha keskittyy holtittomaan ahmimiseen. Nopsajalka kiirehtii koko ajan seuraavaan kiireeseen ja Pitkä on menettänyt järkensä kokonaan. Tämä on Viron ja virolaisten, tai miksei yhtä hyvin suomalaisten elämän surullista todellisuutta: yletöntä työntekoa, periaatteisiin pettymistä, rahan eteen reuhtomista, unelmien luhistumista. Siltä se ainakin lukijasta tuntuu.

Kirja olisi läpeensä varsin surumielinen, ellei kosmonautilla olisi saattajaa, ”Vergiliusta”, Suurta Harmaata Sutta, mestarillista tarinankertojaa, jonka kertomukset ihmislajin pahansuopaisuudesta ja tekopyhyydestä ovat itsessään surullisia, mutta liioittelevaisuudessaan samalla myös hauskoja.

Joka tapauksessa teos panee lukijansa huumorintajun monessa mielessä koetukselle. Matkan varrella kuullaan koko joukko opetuksia ja viisauksia, jotka ovat yksinkertaisuudessaan niin nerokkaita, että ne tekisi mieli alleviivata ja painaa mieleen. Tässä maistiaisiksi kolme, jotka sopivat hyvin nykypäivään.

Ensin sopiva suositus vaalikampanjaan osallistuville:
”Väkisin et voi muuttua keneksikään toiseksi. Ja jos kuitenkin sitä yrität, niin taitat niskasi – aivan kuin kirahvi, joka yrittää tunkeutua myyränkoloon.” (s. 48)

Sitten jälkiviisautta vihapuheen syistä:
”Sillä jos et huomaa ihmistä, jos et katso häntä, jos et näe häntä, hän kuivuu kokoon, muuttuu mitättömäksi ja myrkylliseksi.” (s. 50)
Kuten tiedämme, näin voi käydä kokonaiselle kansakunnalle.

Lopuksi vielä rauhoittava opetus sudelta, Viron kansalliseläimeltä, joka kertoo, miten kaikesta selviää lopulta ehjin nahoin:
”Etkö siis tiedä, että suden kielessä on yhdeksää lääkettä. Siispä: nuole, nuole ja vielä kerran nuole, se auttaa kaikkiin vaivoihin.” (s. 219)