Linnalegend on aiemmin ennen kaikkea näytelmäkirjailijana tunnetun Piret Jaaksin ensimmäinen proosakokoelma. Se voitti Betti Alverin palkinnon vuoden 2015 parhaana esikoisteoksena.

Linnalegend koostuu yhdestätoista lyhyestä novellista (kaikkiaan sivuja on kirjassa 118), joita yhdistää kaupunkimiljöö. Tarinoissa liikutaan niin Virossa kuin maailmallakin: muun muassa Tallinnassa, Haapsalussa, Lontoossa, Delhissä ja Darjeelingissa. Novellissa Süüdistus Barcelonale kaupunki näyttäytyy jopa aktiivisena toimijana, joka viekoittelee ja härnää, pakottaa päähenkilön kumoamaan baarissa cuba libren toisensa jälkeen, houkuttelee huumeporukoihin.

Kaupunkiakin vahvemmin novellit sitoo kuitenkin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yksinäisyys, jonka kirjailija itsekin on nimennyt kokoelmansa kantavaksi teemaksi. Tarinoiden päähenkilöt ovat kaupunkien yksinäisiä eläjiä: niitä jotka ovat ihmisten joukossakin yksin, omaan todellisuuteensa tai elämäänsä eksyneitä, etsimässä itseään tai jotakuta toista, metsästämässä merkityksiä.

Merkitystä ja pointtia metsästää monesti myös Linnalegendin lukija – Jaaksin novelleissa mikään ei useinkaan ole sitä, miltä ensin näyttää. Kokoelman niminovellissa kerrotaan kaupunkitarinoita, ja novellin alku ja loppu kietoutuvat yhteen niin, että koko novelli itsessään osoittautuu legendaksi sekin. Sama rakenne toistuu muuallakin: loppu selittää, mistä alussa on kyse, ja välissä tapahtuu kaikkea kummallista. Osassa novelleista taas yllätyksellinen loppu avaa ikkunan aivan uudenlaiseen tulkintaan ja jää ikään kuin ilmaan leijumaan, mitä joissakin arvioissa on pidetty kokoelman heikkoutena. Minua se ei häirinnyt vaan tuntui sopivan kokoelman yleistunnelmaan.

Kummallisuus leimaa Linnalegendin tarinoita ja tunnelmaa alusta loppuun, samoin henkilöhahmoja, noita enemmän tai vähemmän omalaatuisia sankareita, joista monilla on takanaan jokin traumaattinen elämänkokemus, kuten läheisen kuolema tai keskenmeno. Jaaks kuvaa henkilöitään, niitä hulluimpiakin, lämpimästi ja hyväntahtoisesti. Hän on itse selittänyt sitä halulla yrittää ymmärtää erilaisia ihmisiä, mille hänen mielestään on nykymaailmassa enemmän tarvetta kuin kenties koskaan ennen.

Jaaksin lause on lyhyttä, kieli ilmavaa, paikoin runollista, paikoin käsinkosketeltavan konkreettista. Päivä haisee märältä koiralta, ikkunasta näkyvä rakennus muistuttaa venähtänyttä diskopalloa, katulyhdyt heijastuvat silmistä kuin mustaan veteen uponneet taskulamput.

Vaikka Linnalegendia vaivaakin novellikokoelmille usein tyypillinen hienoinen epätasaisuus, jännite pysyy enimmäkseen hyvin yllä ja tarina toisensa jälkeen palkitsee lukijansa. Jään odottamaan, jatkaako Jaaks lyhytproosan parissa vai onko seuraavaksi jo romaanin aika.