Lõpmatus

Tõnu Õnnepalu

EKSA, 2019

Lõpmatus -teoksen kansi

Mennyt vuosi (2019) on ollut Tõnu Õnnepalulle poikkeuksellisen tuottelias ja menestyksekäs: Saman vuoden aikana ilmestyivät trilogian Kodus mujal (Kotona muualla) kaikki kolme osaa, ja kaikki ovat keikkuneet myyntitilastojen kärjessä. Lukuisat laajat lehtiartikkelit, radiohaastattelut ja kirjailijakiertueet todistavat, että Õnnepalua luetaan ja kuunnellaan, hänen teoksillaan on virolaisille aivan erityinen merkityksensä. Koko hänen tuotantonsa on jatkumoa, jonka etenemistä odotetaan mielenkiinnolla. On sanottu, ettei niinkään tärkeää ole se, mitä hän kirjoittaa, tärkeää on se, että hän kirjoittaa.

Trilogian ensimmäinen osa Pariis (Pariisi) on nostalginen matka nuoruuden kaupunkiin, joka teki hänestä kirjailijan. Toinen, Aaker (Eekkeri), kirjoitettiin suurelta osin ”Kanaadas”, virolaismetsien hiljaisuudessa. Kirjailijan kertoman mukaan Aaker on hänen kirjoistaan se, joka herätti kaikkein eniten keskustelua, vastaväitteitäkin, erityisesti ulkovirolaisten keskuudessa, jossa sitä luettiin erityisen tarkasti, käsitteleehän se kotimaahan jääneiden ja pakolaisuuden valinneiden virolaisten välisiä suhteita, jännitteitäkin.

Syksyllä ilmestynyt kolmas osa Lõpmatus (Loputtomuus) jatkaa onnistuneesti tuttua linjaa tutulla tavalla. Nyt maailmanmenon tarkastelupaikaksi on tullut pieni virolainen kirjassa nimeämättömäksi jäävä saari. Tai onhan sillä nimi, Lõpmatus, mutta loputtomuudessa ratkaisevat muut asiat kuin karttoihin merkityt viralliset määritelmät. Kirja rakentuu Õnnepalulle ominaiseen tapaan, tällä kertaa neljästäkymmenestäkahdesta luvusta. Muutama summittainen valinta laajasta skaalasta: Loputon, Toppatakki, Aika, Valtio, Pääskynen, Maraton, Runoilija, Kissankäpälät, Kaipaus, Laine ja Arvo, Tuuli, Uudisasukas, Postiveneen odotus, Vierailija… Ja jokaisessa luvussa on aina enemmän kuin itse teksti!

Kirjan nimen mukaisesti teemat laajenevat kattamaan kirjoittajaminän ja pienen saaren tarpeisiin kaiken oleellisen. Loppupäätelmien aika ei ole vielä tullut, vaan maailma voi olla ääretön ja tarjota jatkuvasti pohdittavaa myös näennäisesti pienessä ja hiljaisessa maailmankolkassa, rajana eivät ole edes meri eikä korkea taivas. Kerronta etenee sujuvasti aiheesta toiseen, näennäisen arkisen havainnoinnin taustalla on usein tuttu elämän tarkoituksen, ihmisen osan pohdinta ja näyttää vahvasti siltä, että lopultakin se ikään kuin alkaisi hahmottua. Kirjoittaja on tullut paikkaan, tosin vuosikymmenten takaa tuttuun, josta ei enää tarvitse kaivata minnekään. Oikeastaan hän ei ole päätynyt pienelle saarelle, jonnekin maailmanlopun kolkkaan, vaan päässyt perille, loppumattomaan. Ja voiko sellainen tunnetila ehtyä, voiko sieltä edes haluta pois?

Tõnu Õnnepalun tuotantoon tutustuneelle monet teemat ovat tuttuja, samoin kerronnan tyyli ja sen nautittavuus, filosofinen pohjavire, luonnonystävän symbioottinen suhde ympäröivään luomakuntaan. Luonnossa mikään ei ole tarpeetonta, hyvää tai pahaa, kaikella on oma paikkansa – myös kana ja merimetso ovat lintuja lintujen joukossa, ”vaikka haahka onkin erityisen upea”. Todella nautittavaa on kerronnan pohjavireen hienoinen kurssinmuutos. Tummat sävyt ovat vaalenneet, talvestakin on tullut ystävä. Yleisvaikutelmaksi jää kevyt, hieman myhäilevä tunne. Kerronta on saanut lisää ilmaa ympärilleen, väljyyttä, keveyttä, valoa, huumoria… Ehkäpä loputtomuudessa ovatkin vallalla vaaleat sävyt, meren kimallus ääretöntä, taivas korkealla ja ikuiset tuulet raikkaita.

Jouko Väisänen

Elo 1/2020