…sanoo virolainen tilanteessa, jossa suomalainen kehottaa suksimaan kuuseen tai painumaan sinne, missä pippuri kasvaa. Miten pitkälle siinä tapauksessa oikeastaan pitäisikään tallustaa? Tai mitä virolainen pohjimmiltaan ajattelee, kun toivottaa hermoille käyvän keskustelukumppaninsa tervemenneeksi sieneen?

Mene sieneen -ilmaisulla on luonnollisesti kaksi merkitystä: kirjaimellinen ja kuvaannollinen. Kirjaimellisen merkityksen mukaisesti joku lähetetään metsään keräämään sieniä. Kuvaannollisessa mielessä mine seenele tai sõida seenele sisältää useita tulkintamahdollisuuksia: voimme ajatella, että epäilyttävä ja rasittava ihminen lähetetään outoine ajatuksineen metsään lepuuttamaan hermojaan tai pois kunnon ihmisiä häiritsemästä tai siinä toivossa, että hän eksyy – ellei peräti keräämään kärpässieniä. Vaihtoehtoja on monia. Virolainen siis lähtee metsään seenele eli sananmukaisesti sienelle, kun taas suomalainen menee sieneen. Molemmat vaihtoehdot ovat yhtä kaikki ihmiselle varsin mahdottomia, niin sienen lakin päälle asettuminen kuin sisään ahtautuminen.

Virolaisessa kulttuurissa on viime aikoina puhuttu paljon sienten kuuntelemisesta – Valdur Mikita väittää, että juuri kantarellien kuunteleminen on luonteenomaista virolaisille, jotka ovat luonto- ja metsäkeskeisyydessään muutenkin varsin omalaatuinen pikkukansa – joten pieni verbaalinen sieniretki Elon lukijoiden kanssa on näin syksyn tullen varmasti paikallaan.

Aloittakaamme kirjojen kirjasta eli Raamatusta. Erast Parmasto (1935–2012), virolainen sienitieteilijä, väittää kirjassaan Ühe seenevana seenelood (Erään sieniukon sienitarinat), että ainakin keskiajalla virolaiset pitivät sieniä itsensä pirun luomuksina. Raamatun luomiskertomuksesta tiedämme, että ihminen antoi nimet kaikille karjaeläimille ja taivaan linnuille ja kaikille metsän eläimille. Siementä tekevät ruohot ja puut annettiin ravinnoksi niin ihmisille kuin eläimille. Sieniä Raamatussa ei sen sijaan mainita. ”Ellei Jumala luonut sieniä eikä tuonut niitä ihmisten eteen nimettäviksi, jäljelle jäi vain yksi mahdollisuus. Vielä joitakin vuosisatoja sitten biologitkin uskoivat, että sienet ovat itsensä paholaisen luomistyötä”, kirjoittaa Parmasto. Sieneen lähettämisen voi näin ollen tulkita tarkoittavan samaa kuin kuradile saatmine – virolainen ei siis käske suutuspäissään ketään painumaan helvettiin, vaan sen isännän luokse. Kurat on tosin nykyvirossa niin yleiskielistyneen keveä voimasana, että harva sen suustaan livauttanut tulee edes ajatelleeksi mananneensa sielunvihollista.

Paholaiseen liittyviä sienen nimiä on viron kielessä vain vähän. Yhden niistä on saanut harvinainen, mutta kaunis ja kiintoisa piruntatti (Boletus satanas), viroksi saatana-kivipuravik, joita kasvaa vain Pohjois- ja Länsi-Viron runsaskalkkisessa maaperässä. Laji onkin uhanalaisuutensa vuoksi merkitty Punaiseen kirjaan. Piruntattia on pitkään pidetty myrkyllisenä, vaikka kukaan ei ole sen syömiseen kuollut. Se on silti viisainta jättää käyttämättä. Suomessa piruntateista on Wikipedian tietojen mukaan vain yksi havainto, vuodelta 1943 Korppoossa.

Sienet mainitaan yllättävän harvoin myös virolaisessa kansanrunoudessa. Matthias Johann Eisen (1857–1934), kansanrunouden tutkija ja pappi, julkaisi vuonna 1920 kirjasen Raha-augu jutud (Aarretarinat), jossa kerrotaan ihmisten pimeässä metsässä näkemästä oudosta hohteesta. Päiväsaikaan samoilta sijoilta oli kertomusten mukaan löydetty raha-aarteita. Eisen arveli täysin vakavissaan, että kun pitkän aikaa maan povessa ollut omaisuus alkaa homehtua ja ruostua, ”haltijoiden on tuolloin ruvettava sitä kuivaamaan – – Kuivaamiseen, samaten kuin tuulettamiseen, tarvitaan erityislaatuista, useimmiten sinistä tulta…” (Eisen, 1920)

Sienitieteilijä Erast Parmasto puolestaan tulkitsee ilmiön siten, että vanhan kansan havaitsema valonkajo on ollut raha-arkkujen sijaan peräisin lahonneista puista, ja sen on saanut aikaan mesisienten (Armillaria) bioluminesenssi. Mesisienet ovat Viron ainoita sieniä, joiden itiöemät voivat todella hehkua pimeässä (Parmasto, 2005). Esi-isät lienevät siis nähneet metsässä mesisieniä ja päätelleet oudon näyn olevan yliluonnollisten voimien aikaansaannosta. Ainakaan he eivät ole pitäneet hohdetta mullan ulosteena, kuten englantilaiset.

Muinaiset virolaiset ovat pitäneet sieniä arvossaan, ovathan ne tuoneet kaivattua vaihtelua ruokapöytään. Etymologisen sanakirjan mukaan sieni on ”orgaanisesta aineesta ravintonsa saava, rajattoman kasvukykyinen lehtivihreätön eliö; kantasienen ja kotilosienen maanpäällinen itiöemä”. (Eesti etümoloogiasõnaraamat, 2012)

Itse sanavartalo on suomalais-ugrilaista perua – toisin sanoen ikivanha – ja täysin tunnistettava ainakin kahdessatoista sukukielessämme:
seen (viro)
sēņ (liivi)
siini (vatja)
sieni (suomi)
seeni (inkeroinen)
sieni (aunuksenkarjala)
seń (vepsä)
šień
(lyydi)
čátná (saame)
šen (mari)
san (hanti)
śeńki (udmurtti)

Kun viime viikolla kuljin etsimässä näitä rajattoman kasvukykyisiä luonnon antimia etelävirolaisessa metsässä, Võrtsjärven rantamilla, saalis jäi erittäin laihaksi, yksittäisiin kantarelleihin ja haperoihin. Kehnäsienet (Cortinarius caperatus, vir. kitsemampel) ja lampaankäävät (Albatrellus ovinus, vir. lambaseenik) olivat kaikki madonsyömiä. Lampaankääpien keräämisen olenkin oikeastaan oppinut suomalaisilta. Etelävirolaiset eivät niihin tavallisesti kajoa eivätkä pidä niitä ruokasieninä. Jokainen virolainen tietää, että koriin ja suuhun saa laittaa vain sieniä, jotka varmuudella tunnistaa ja tietää syömäkelpoisiksi. Jopa niinkin pienessä maassa kuin Virossa on paikkakunnittain vaihtelevia, esiäideiltä (ja ehkä myös esi-isiltä) perittyjä ”sienitapoja”. Siinä missä yhdessä kylässä kerätään ja syödään kehnäsieniä, toisessa niitä ei tunneta, vaan jätetään koskemattomina metsään – erityisesti siinä tapauksessa, että sienen jalassa havaitaan vaaralliselta vaikuttava rengas. Minä opin kehnäsienten keräämisen taidon siskoltani, joka puolestaan oli käynyt sienessä Häädemeestestä kotoisin olevan sulhasensa kanssa. Kotipuolessa saimme kahdestaan kerätä metsästä korikaupalla kehnäsieniä, sillä muut kyläläiset eivät uskaltaneet koskea niihin.

Jos taas ajattelemme sientä, joka tunnetaan ja rakastetaan ja jota kerätään koko Virossa, katse kääntyy väistämättä kantarelliin (Cantharellus, vir. kukeseen). Niitä kasvaa kaikkialla – niin mänty-, kuusi- kuin koivumetsissä. Kantarelli voi muodostaa sienijuuren monien puulajien, jopa puiden kuninkaan eli tammen kanssa. Tarkalleen ottaen Virossa kasvaa kolmea eri kukeseentä eli vahveroa: harilik kukeseen (Cantharellus cibarius) on kantarelli eli keltavahvero, kahvatu kukeseen (Cantharellus pallens) puolestaan tunnetaan suomeksi nimellä kalvasvahvero ja lilla kukeseen (Cantharellus melanoxeros) nimellä nuhruvahvero. Kaksi jälkimmäistä ovat Virossa erittäin harvinaisia, niitä on tavattu vain Saarenmaalla ja Länsi-Virossa. Kantarellit sen sijaan ovat monestakin syystä hyvin tavallista ja rakastettua herkkua. Ne ovat harvoin madonsyömiä, koska sisältävät luonnostaan voimakasta hyönteismyrkkyä. Kantarellin ystävien ei kuitenkaan tarvitse huolestua, sillä sienen oma luomumyrkky on täysin vaaratonta ihmisille. Sen sijaan asiantuntijat ovat todenneet, että kantarelli on verraton luonnonlääke, joka puhdistaa elimistöä loisista, suojaa maksaa, nujertaa keltatautiviruksen ja vahvistaa immuunijärjestelmää.

Vironkielinen nimi kukeseen eli sananmukaisesti suomennettuna ”kukonsieni” juontuu luonnollisesti suoraan sienen ulkonäöstä: vihreästä sammalesta tai ruohon keskeltä törröttävä aaltoilevareunainen lakki todella muistuttaa kukonhelttaa.

Monia muitakin sieniä on viron kielessä yhdistetty niin lintuihin, nisäkkäisiin kuin hyönteisiin joko ulkonäön tai jonkin muun ominaisuuden perusteella. Sienikirjaa selaillessani löysin kymmenkunta hauskaa eläinkuntaan viittaavaa sienen nimeä. Osalla myös suomenkielinen nimi ammentaa samasta lähteestä, toisilla ei:
hiirheinik (Tricholoma virgatum) – sappivalmuska
hall hundiseenik (Boletopsis grisea) – sudenkääpä
hundipiim eli kratikaka (Fuligo septica) – paranvoi eli sudenmaito
hobuheinik (Tricholoma equestre) – kangaskeltavalmuska
kitse-limanutt (Hygrophorus camarophyllus) – mustavahakas
kitsemampel (Cortinarius caperatus) – kehnäsieni
kärbseseen (Amanita) – kärpässieni
lehmatatik (Suillus bovinus) – nummitatti
lambatatik (Suillus granulatus) – jyvästatti
lambaseenik (Albatrellus ovinus) – lampaankääpä
papagoi vesinutt (Hygrocybe psittacina) – papukaijavahakas
põdramokk (Sarcodon imbricatus) – kuusensuomuorakas

Sienitiede eli mykologia on Virossa varsin nuori tieteenala. Sieniä alettiin kartoittaa ja kuvailla ensi kerran 1700-luvun lopulla. Tuolloin asialla olivat baltiansaksalaiset. Heinrich August Dietrich (1820–1897), kansallisuudeltaan saksalainen puutarhuri ja puistosuunnittelija, laati monografian Blicke in die Cryptogamenwelt der Ostseeprovinzen (1856–59), jossa käsitteli 1092 sieni-, 86 jäkälä- ja 23 levälajia, sekä yhdeksänosaisen eksikaattikokoelman, joista jokaisessa oli yli sata sientä. Vasta vuonna 1963 Viron luonnontutkijoiden seuraan (Eesti Loodusuurijate Selts) perustettiin mykologiaosasto, joka nykyään tunnetaan mykologiayhdistyksenä.

Sienten nimiä on saatu viron yleiskieleen niin kansankielisten kuin latinankielisten nimien perusteella. Kuten näemme, lakin värillä ja muodolla on monissa tapauksissa ollut suuri merkitys nimeämisessä. Olen aina ihmetellyt, mitä tekemistä kitse-limanuttilla tai kitsemampelilla on vuohien (viroksi kits) kanssa. Todennäköisesti inspiraatio on saatu latinankielisistä nimistä. Niin tai näin, suomenkielinen mustavahakas maistuu huomattavasti maukkaammalta nimeltä. Eivätpä virolaiset emännät tätä sientä kovin hyvin tunnekaan.

On pari muutakin Suomessa runsaasti levinnyttä ja hyvää ruokasientä, jotka ovat Virossa varsin tuntemattomia. Nämä ovat suppilovahvero (Craterellus tubaeformis, vir. lehter-kukeseen) ja mustatorvisieni (Craterellus cornucopioides, vir. must torbikseen). Syynä ovat todennäköisesti niiden kasvualueet. Kumpikin on levinnyt pääasiassa Pohjois- ja Länsi-Viroon. Itse olen eräänä erityisen hyvänä sienisyksynä löytänyt molempia Elvan puistometsästä Etelä-Virosta. Olin suunnattoman onnellinen ja kiitollinen sienihullulle siskolleni, joka on opettanut tällaisetkin harvinaisuudet minulle, filologille ja kielenopettajalle.

Kiinnostava tapaus on myös paranvoi eli sudenmaito (Fuligo septica), jolla on viroksikin kaksi rinnakkaista nimeä: hundipiim ja kratikaka. Kyseessä on lahopuilla ja kannoilla kasvava limasieni, joka pystyy sopivan tilaisuuden tullen ryömimään yhden tai kahden millimetrin tuntinopeudella ulos lahopuusta jääden sen pinnalle paistattelemaan päivää. ”Puuta tämä luontokappale ei syö, vaan se ahmii ravinnokseen bakteereja, alkueläimiä, toisinaan myös sienten itiöitä”, kirjoittaa Erast Parmasto ja kertoo myös hauskan tarinan Pohjois-Amerikasta: siellä paranvoita luultiin ufosta maahan mätkähtäneeksi limaiseksi muukalaiseksi. (Parmasto, 2005)

Ja kyllähän sienet varsin ihmeellisiä olentoja ovatkin, eikä niitä voi luokitella sen enempää kasvi- kuin eläinkuntaan kuuluviksi. Sienet ovat sieniä. Kun ne ovat jo korissa tai kotona, niille on luonnollisesti tehtävä jotain. Viroksi käytetään verbiä puhastada, puhdistaa. Samaa teonsanaa käytetään myös kalojen, marjojen ja vihannesten käsittelystä. Suomeksi sienet voidaan puhdistamisen ohella myös perata.

Ryöppäämiselle on viroksikin olemassa aivan oma sanansa, jota ei muiden luonnon antimien käsittelyyn käytetä: kupatada. Peratut ja ryöpätyt sienet voi luonnollisesti viedä vielä monenlaiseen kulinaariseen jatkokäsittelyyn: niitä voi ainakin praadida (paistaa), hautada (hauduttaa), marineerida (marinoida), soolata (suolata), hapendada (hapattaa) ja kuivatada (kuivata).