
Setomaa, Kihnu, Mulgimaa, Viron pohjoisrannikko, Võromaa, Viron pikkusaaret ja Peipsin rannat ovat suurimpia suosikkejani kaikista Viron alueista. Ei liikaa turisteja (paitsi Kihnussa keskellä kesää), luontoa, ehtaa paikalliskulttuuria ja elämäntapaa monissa eri muodoissaan ja varsinkin aitoja paikallisia ihmisiä. Minä tykkään!
Petrone Print -kustantamon Minu-sarja ei ensimmäisten teosten jälkeen ole minua suoraan sanoen kiinnostanut. Tavalliset virolaiset – joista osa osaa kirjoittaa, suurin osa ei oikeastaan osaa kirjoittaa – kuvaavat upeaa, vähemmän upeaa tai kurjaa elämäänsä jossakin päin maailmaa ja muut virolaiset lukevat huuli pyöreenä. Ei minulle! MUTTA Epp Petrone varmasti fiksuna ihmisenä itsekin tajusi, ettei homma voi loputtomiin jatkua näin ja on muutaman viimeisen vuoden aikana saanut virolaiset ammattikirjoittajat kirjoittamaan omista (kesä)loma-, vapaa-ajan tai lempipaikoistaan Virossa. Sarjan kirjat alkoivat taas kiinnostaa minuakin. Barbi Pilvren Minu Vormsi, Mae Lenderin Minu Hiiumaa, Lauri Räppin Minu Tartu, Katrin Pautsin Minu Muhumaa, Piret Talin Minu Pärnu ja Aidi Vallikin Minu Haapsalu ovat ehdottomasti minun lukulistallani. Sen sijaan Annela Laaneotsin Minu Setomaa (kirjoitinkin siitä Elossa), Rein Sikkin Minu Virumaa ja nyt Raul Oreškinin Minu Peipsiveer on luettu ja hyväksi tai jopa erinomaiseksi todettu. Suosittelen lämpimästi!
Peipsin rannat, Peipsimaa, Peipsiveer on alue, joka on suomalaisille vironmatkaajille ja monille virolaisillekin eksoottinen, outo, jopa täysin tuntematon. Itse toki olen alueella käynyt useitakin kertoja ja jonkun kerran tuglasseuralaisiakin matkoilla vienyt. Olen parin–kolmen viime vuoden aikana lukenut kaksi teosta, jotka ovat saaneet minut taas niin innostumaan alueesta, että olen päättänyt kirjoittaa seuraavan matkaoppaanikin tuosta alueesta. Ensimmäinen suuri lukuelämys oli parisen vuotta sitten Vahur Afanasjevin mammuttimainen romaani Serafima ja Bogdan ja toinen tämän vuoden heinäkuussa ilmestynyt Raul Oreškinin Minu Peipsiveer. Heti alussa pitää todeta, ettei kumpikaan, ei Vahur Afanasjev (oikealta nimeltään Vahur Laanoja) eikä Raul Oreškin (virolais-venäläisen kodin kasvatti Valgasta), ole kotoisin Peipsiveeren alueelta eikä kuulu vanhauskoiseen vironvenäläiseen sukuun. Sen sijaan kumpikin on asunut ainakin kesät usean vuoden ajan Peipsin rannalla ja tutustunut syvästi paikalliseen elämään ja ihmisiin. Todella niin syvästi, avoimin silmin, rehellisesti kiinnostuen ja innostuen, että sen selvästi tuntee heidän tekstejään lukiessa.
Raul Oreškin on 53-vuotias kulttuurin moniottelija. Syntynyt, kasvanut ja aloittanut uransa kulttuurin parissa Valgassa. Asuu puolisonsa Kaili Kaskin kanssa talvet Tartossa, kesät Varnjassa Peipsijärven rantakylässä. Ollut kulttuurivirkailijana Valgassa ja Tartossa, Viron kulttuuriministeriön varakansliapäällikkö ja Tarton Uuden teatterin johtaja. Galleristi ja kuvataidetapahtumien järjestäjä etenkin Tartossa ja Varnjassa. Julkaisi 2018 blogiteksteihinsä perustuvan lyhytproosakokoelman Kui ma vananen… Teos palkittiin samana vuonna arvostetulla Betti Alver -kirjallisuuspalkinnolla.
Oreškinin Minu Peipsiveer perustuu osittain hänen blogikirjoituksiinsa ja Edasi-aikakauskirjassa julkaistuihin teksteihinsä. Mukana on myös lainapätkiä hänen edellisestä kirjastaan. Kirja kertoo kronologisesti Raulin, Kailin, Varnjan kylän ja Voronjan gallerian tarinan. Esipuhe on vuodelta 2020, samaten jälkisanat, mutta tapahtumat etenevät aikajärjestyksessä aina vuodesta 2013 lähtien, jolloin Raul ja Kaili käyvät katsomassa Varnjassa myynnissä olevaa taloa ja tutustuvat avuliaisiin tuleviin naapureihinsa. Vuodet 2014–2019 esitellään alkaen kyseisen kesän näyttelystä ja kuraattorista. Jokaisesta vuodesta on poimittu mielenkiintoisia ihmisiä, tapahtumia, sattumuksia ja myös Raulin unia. Samalla Oreškin esittelee meille Varnjan kylän, sen keskeisimmät asukkaat, elämäntavan, vanhauskoisten asutuksen synnyn, vanhauskoisten uskonnon, tapa- ja ruokakulttuurin tärkeimmät asiat – avaa meidät näkemään alueen ihmiset ja elämän avoimin ja ennakkoluulottomin silmin. Hän omaa sekä tunteellisen huumorintajun että oivaltavan taidon nostaa esiin sinänsä pieniä, mutta merkityksellisiä yksityiskohtia. Toisaalta kirja kuvaa myös talon oston, gallerian idean synnyn, remontit, rakentamiset, laajennukset, näyttelyt sekä Raulin ja Kailin elämää aina Raulin skandaalimaista ministeriöistä erottamista ja sydänkohtauksesta hengissä selviämistä myöden.
Meille suomalaisille ja aivan erityisesti itselleni tulee kirjassa koskettavimmaksi osaksi kesä 2018, jolloin Voronjan galleriassa avataan seitsemän suomalaisen naistaiteilijan näyttely, jonka kuraattorina oli suunnitellut toukokuussa 2018 menehtynyt suomalainen taide-elämän moniottelija ja estofiili Otso Kantokorpi.
Raul Oreškinin Minu Peipsiveer oli mielenkiintoinen lukukokemus, joka sai minut välillä hymyilemään, jopa nauramaan, mutta toisaalta toi myös kyyneleet silmiini. Ennen kaikkea se sai minut muistamaan miten mielenkiintoinen alue Peipsin rannan vanhauskoisten kylät ja pikkukaupungit ovat. Huomenna on ihan pakko lähteä sinne…
Tapio Mäkeläinen
Elo 4/2020