Kirjailija, kääntäjä, kansanedustaja ja Suomen Viron-instituutissa pitkän uran tehnyt Maimu Berg toimi pitkään muotitoimittajana Neuvostoviron ainoassa muotilehdessä Siluetissa, jota levitettiin venäjänkielisenä yli suuren ja mahtavan Neuvostoliiton. Noista ajoista Berg on kirjoittanut vuonna 2012 Petrone Printin Aja lugu -sarjassa ilmestyneen muistelmakirjan. Vai romaanin? Joka tapauksessa Muotitalo on nyt ilmestynyt Sanna Immasen kääntämänä suomeksi.
Kirjan alussa Maimu Bergiä lähestyy Muotitalon ajoilta vanha tuttava Betti Parklai, joka toivoo että Berg kirjoittaisi hänen muistelmansa tai ainakin avustaisi kirjoittamisessa. Suurin osa kirjasta onkin Betti Parklain kirjoittamaa kuvausta elämästään Tallinnan Muotitalossa ja Siluett-lehdessä.
Suomalainen kustantaja Moreeni nimittää kirjaa absurdien tarinoiden muistelmakirjaksi, ja sitä se onkin. Muotitalossa ja Siluetissa tapahtui kaikenlaista, mikä nyt kuulostaa hauskalta, mutta tuolloin oli täyttä totta. Tallinnassa katsottiin, että ruoka-aineet ovat hyvä ja halpa kauneudenhoitovinkki, Neuvostoliiton ruokapulasta kärsivässä osassa se aiheutti pahaa mieltä ja valitusryöpyn toimitukseen. Välillä uudet luomukset olivat Moskovan mielestä liian länsimaisia tai seksikkäitä, jolloin niille oli yksinkertaisesti paras antaa Neuvostovaltaa ihannoiva nimi.
Suurin osa kirjassa esiintyvien henkilöiden nimistä on muutettu, eikä tavallinen suomalainen lukija ehkä muutenkaan pääsisi maistamaan tunnistamisen riemua. Kirja ei kuitenkaan edellytä muodin, neuvostotodellisuuden tai henkilöiden tuntemista, Betti Parklain työelämän tapahtumarikkaat käänteet ovat itsessäänkin tarpeeksi kiinnostavia.
Näistä hauskoista ja mielikuvituksellisista, mutta kirjailija Maimu Bergin mukaan suurimmaksi osaksi todellisista, kuvauksista huolimatta huomio palaa lopulta takaisin Bettiin itseensä. Bettin kirjoituksesta paistaa läpi pieni ylimielisyys muotimaailmaa kohtaan. Hänen paikkansa on selvästi jossain muualla, ja muualle hän lopulta päätyykin. Ehkä juuri suorasukaisen ja kaunistelemattoman tyylinsä vuoksi Muotitalo tuntuu taas muistelmilta.
Kirjan alussa ja lopussa esiintyvä minäkertoja Maimu Berg ei pidä Betti Parklaista, ei ideasta kirjoittaa muistelmat eikä oikeastaan edes koko muistelmista: ”Käsikirjoituksessa, joka kuitenkin kertoi entisestä Neuvostoliiton muodin mekasta, ei ollut tarpeeksi glamouria tai salamyhkäistä viehätystä. Kerrottiin kyllä ranskalaisista hajuvesistä, mutta niitä voimakkaampi oli neukkuvessojen pistävä lemu.” (s. 231).
Muotitalon lukemista voi hyvillä mielin suositella ihmisille, joita muoti ei kiinnosta pätkääkään. Kirjasta näkee, että kyseessä on kirjailijan eikä kenen tahansa muotitoimittajan muistelmat.
Katariina Suurpalo
Elo 5/2014