Säveltämistä opiskelee Virossa tällä hetkellä enemmän nuoria naisia kuin miehiä. Kansanperinteen tutkijat kertovat, että naisen asema laulajana ja luovana taiteilijana sekä yleensä yhteiskunnassa on virolaisen kansanperinteen mukaan ollut vahva.

Monet seikat virolaisessa kansanperinteessä viittaavat naisen tuon aikaiseen vahvaan asemaan, kertoo Tarton yliopiston vanhempi tutkija Merili Metsvahi. Virossa naisen asema on historiallisesti ollut erilainen kuin Länsi-Euroopassa. Metsvahi antaa esimerkiksi Liivinmaalla vallinneen oikeuskäytännön vuodelta 1212, jonka mukaan sekä avioituessa että eron sattuessa omaisuus luovutetaan naiselle. ”Tämä sääntö pohjaa tapaoikeuteen, ja ehkä kaikissa yhteiskuntaluokissa asia ei enää ollut näin, mutta varhaisempina aikoina naisella oli erittäin vahva asema yhteiskunnassa. Tulkintaa tukevat arkeologiset tiedot ja kansanperinne”, Metsvahi toteaa.

Metsvahi pitää naisen vahvaa asemaa yllättävänä, sillä muualla Länsi-Euroopassa varallisuuden peri mies. Vaikka Virossakin yhteiskunta muuttui 1200-luvulta lähtien patrilineaariseksi, jäi naisen vahvasta asemasta jälkiä vielä tuleville vuosisadoille.

Esimerkiksi maaorjuuden aikana talon emäntä saattoi olla miestään varakkaampi. Näennäisesti isännälle kuuluva omaisuus kuten maatila eläimineen ja työvälineineen oli todellisuudessa kartanonherran omaisuutta. Naisen myötäjäiset kuuluivat kuitenkin vain hänelle itselleen. ”Myötäjäisiin kuului tavallisesti myös lehmä. Kun nainen myi lehmänsä, tuli siitä saatu raha hänelle itselleen”, Metsvahi sanoo. Naisen omaisuutta oli myös hänen kapioarkkunsa sekä häissä sulhasen perheeltä saadut lahjat. Perillisettömän naisen varallisuus periytyi vielä 1800-luvun alussa naisen äidille, jos tämä oli elossa. Vaikka tanu oli vaimon päähine, puettiin tanuihin 1700-luvun lopussa myös aviottomia äitejä.

Tarton yliopiston dosentti Madis Arukask myöntää, että 1200-luvulta lähtien virolaiseen kulttuuriin on vaikuttanut patriarkaalisen kulttuurin paine. Viimeistään siitä lähtien nainen siirtyi avioituessaan miehen sukuun. Arukaskin mukaan naiskeskeisyys onkin historiassa todennäköisesti vielä varhaisempaa, ja johtuu todennäköisesti sellaisesta suomalais-ugrilaisesta metsäkulttuurista, jota voi edelleen nähdä joidenkin idän suomalais-ugrilaisten kansojen parissa.

Arukask toteaa, että suurin osa virolaisista runolauluteksteistä on kirjoitettu muistiin 1800-luvulla, jolloin virolainen yhteiskunta oli jo patriarkaalinen, ja se oli ehtinyt jo jonkin verran vaikuttaa lauluihin. Hän myöntää kuitenkin, että naisen asema Virossa on historiallisesti erityinen.

Viron kansanrunousarkiston vanhempi tutkija Janika Oras vahvistaa, että virolaisiin kansanrunouskokoelmiin ja kerääjien näkemykseen siitä, millainen suuren laulajan pitäisi perinteisessä kulttuurissa olla, on vaikuttanut kansanrunouden keräämisaika eli romantiikka. Tuolloin Euroopassa kansanlaulajan esikuva oli miespuolinen runoilija kuten skotti James Macpherson Ossian tai Antiikin Kreikan Homeros. Eurooppalainen malli tuntui olevan se, että laulajan tulee olla mies, ja siksi oltiin pettyneitä, kun selvisi, että suuret laulajat olivatkin naisia.

Sen lisäksi, että naisilla on virolaisessa laulutraditiossa ollut läpi historian tärkeä rooli, osoittautuivat naiset Orasin mukaan vanhemman kansanlaulun säilyttäjiksi. Miehet kävivät sotaväessä, kartanon rahdinajossa, ja liikkuivat muutenkin laajemmin. Naisten aluetta oli kodin piiri. Miehet siirtyivät siksi nopeammin loppuriimiseen uudempaan kansanlauluun, joka ei tuon aikaisia kansanperinteen tutkijoita kiinnostanut. ”Uudempaa kansanlaulua alettiin kerätä paljon myöhemmin. Se voi olla myös yksi syy siihen, miksi naislaulajat nousevat niin voimakkaasti esiin kokoelmissamme”, Oras sanoo.

Metsvahi toteaa kansanrunoudesta löytyvän paljon sellaista, joka osoittaa, että naiset yrittivät kompensoida laulujen ja tarinoiden avulla patriarkaalisen yhteiskunnan painostusta.

Arukaskin mukaan patriarkaalisia malleja otettiin käyttöön ennen kaikkea julkisessa sfäärissä. ”Samaan aikaan kulttuurin sisäiset arvot olivat edelleen, ja ovat vieläkin, naisten käsissä. Tässä saattaa olla paljonkin jotain virolaiselle kulttuurille ominaista.” Arukask kutsuu suuren pohjan sodan jälkeistä aikaa vihamieliseksi mieskeskeistä talonpoikaiskulttuuria kohtaan. ”Virolaiset miehet ovat kärsineet paljon, ja se on pitänyt yllä naiskeskeistä kulttuurisydäntä – ja samalla vanhojen laulujen laulamista, mikäli pidämme niitä osana virolaisen kulttuurin ydintä.”

Luomisen merkitys on muuttunut

Suullisessa kulttuurissa ei voida puhua erikseen säveltäjästä ja tulkitsijasta, nuo roolit ovat molemmat yhdessä ihmisessä. Runonlaulaja ei voi vain istua jossain ja kirjoittaa musiikkia, vaan musiikki pitää luoda esityshetkellä ja runonlaulajan tulee samalla esiintyä suurena luovana taiteilijana, Janika Oras kertoo.

Madis Arukaskin mukaan suullinen kulttuuri on kirjalliseen kulttuuriin verrattuna kovin hetkellistä, ja laulunsanojen ylös kirjoittamisen myötä on syntynyt kognitiivinen riitasointu. Runonlaulaja suhteutti itsensä ympäröivään maailmaan laulun kautta. Kirjoitettuna laulun sanat tuntuvat nykyajan lukijalle kuitenkin absoluuttiselta ja lopulliselta. ”Nuo tekstit ja tallenteet ovat nyt edessämme ja me otamme ne todellisuutena. Se on täydellisen väärä perspektiivi, mutta meillä ei ole muuta perspektiiviä. Oikeastaan tämä onkin suuri arvoitus.”

Naisen rooli laulajana riippui Orasin mukaan tämän iästä. Hedelmällisessä iässä olevaa naista pidettiin perinteisessä kulttuurissa erityisen uhanalaisena, sillä lääketieteestä ei ollut tuolloin apua. Yhteisön elämän jatkuvuus riippui heistä, ja heistä tuli pitää huolta. On aivan luonnollista, että raskaana olevaa naista saatettiin kieltää toimimasta esimerkiksi häälaulajana. Häntä pyrittiin säästämään tuolta valtavasti energiaa vievältä toiminnalta.

Naisen kultakausi laulamiselle oli aika ennen avioitumista. Kaunisääniset tytöt olivat kovaa valuuttaa. Sama päti poikiin, jotka soittivat jotain soitinta. Naiset lauloivat edelleen perheen perustettuaan, mutta vähemmän julkisissa tilanteissa, Oras kertoo. Avioituneilla naisilla oli omia juhliaan, lisäksi he lauloivat kotona lapsille. Hedelmällisen iän ylittämistä on perinteisissä kulttuureissa pidetty myönteisenä asiana. Silloin nainen voi sosiaalisesti siirtyä sellaisiin rooleihin, jotka häneltä hedelmällisessä iässä oli kielletty, liikkua enemmän ja ilmaista itseään vapaammin, Oras kertoo. ”Ilmeisesti se oli myös häälaulajalle paras ikä. Silloin nainen oli taas suuri, näkyvä ja julkinen laulaja.”

Sukupuoliroolit perinteisessä kulttuurissa

Madis Arukaskin mukaan tietyt sukupuoliroolit ovat perinteiselle kulttuurille ominaisia ja välttämättömiä. Kokonaan toinen kysymys on, täsmäävätkö ne aina ihmisen biologiseen sukupuoleen. Hänen mukaansa perinteisestä kulttuurista voi esittää erilaisia esimerkkejä, joissa tietty yhteiskunnallinen rooli edellyttää nykyaikaisen ajatustavan mukaan miehekästä käyttäytymistä. Tällainen rooli on esimerkiksi tietäjän rooli. Ei ole ehkä tärkeää, onko tietäjä biologisesti mies vai nainen, mutta hänen täytyy käyttäytyä jossain määrin dominoivasti, hallitsevasti. Sama saattaa koskea laulajaa, joka on tietäjän kollega.

Merili Metsvahi huomauttaa, ettei tilanhoitokaan ollut mahdollista ilman kahta sukupuoliroolia. Isäntä ja emäntä täydensivät toisiaan. Arukask lisää, että isännän puuttuessa nainen pystyi de facto olemaan sekä isäntä että emäntä.

Janika Oras vertaa maatilaa pieneen yhteisöön, jossa kaikilla oli tehtävänsä. Miehen ja naisen oli siis mahdollista toteuttaa itseään erilaisissa rooleissa iästä riippuen. Iäkkäillä naisilla oli tietäjien tapaan kulttuurissa paljon luovia rooleja. He toimivat yhteisössä uutisten sekä naimakauppojen välittäjänä. Kun emäntä teki tilan töitä aika samanveroisesti kuin isäntä ja aika nopeasti synnytyksen jälkeen, niin lapsia hoitivat vanhat naiset. Iäkkäällä laulajalla oli myös musiikin- ja runoudenopettajan rooli, jota hän toteutti niin omassa perheessään kuin yhteisön tapahtumissa.

Metsvahin mukaan viron kielikin osoittaa, että perhemalli on ollut erilainen kuin muualla Euroopassa. Indoeurooppalainen sana familia viittaa ihmisiin, jotka kuuluivat hierarkkisesti isännälle. Viron pere taas liittyy perimiseen, ei hierarkiaan.

Ottavatko naiset enemmän riskejä?

Nykypäivän naisten päätöksessä valita riskialttiita ammatteja, kuten säveltäjä, voi näkyä virolaisten juurten vaikutus. Madis Arukask toteaa, että kulttuurilla on omat mallinsa ja nuo mallit kantavat läpi sukupolvien ja erityisesti läpi perheiden.

Metsvahi kertoo historiasta esimerkkejä naisten vahvasta selkärangasta. Kun miehet lähtivät 1700- ja 1800-luvuilla protestoimaan kartanonherraa vastaan, naiset lähtivät heidän mukaansa. Naiset eivät myöskään alistuneet 1700-luvulla Tallinnan hallintoalueen viranomaisen määräykseen kieltää aviottomien äitien tanujen käyttö. Metsvahin mukaan kyseessä oli juuri naisten protesti, vaikka lainvartijan mukaan miehen tuli edustaa perhettä. Metsvahi näkee myös tiettyä jatkuvuutta virolaisten naisten rohkeudessa ottaa riskejä.

Sukupuolien välisestä palkkaerosta huolimatta virolaiset naiset toimivat Arukaskin mukaan nykyäänkin muuhun Eurooppaan verrattuna melko miehisissä ammateissa. Kun virolaista yhteiskuntaa katsoo suomalais-ugrilaista taustaansa vasten, näkee naisia työskentelemässä rahan kanssa sellaisissa ammateissa, kuten tarjoilijana tai myyjänä, joissa heitä ei Keski-Euroopassa yhtä paljon näe. Arukaskin mukaan tämä on erityistä matrilineaarisen pohjan omaaville kulttuureille.

Artikkeli on koostettu ja suomennettu Viron yleisradion ohjelmasta Helikaja (toimittaja Lisete Velt). Vironkielinen ohjelma sivuilla: novaator.err.ee/1069650/folkloristid-naine-on-olnud-eesti-uhiskonnas-alati-tugeval-positsioonil