Aino Kallaksen aviopuoliso, vaimoaan kymmenen vuotta vanhempi Oskar Kallas kuoli tammikuussa 1946 pakolaisena Tukholmassa. Aino Kallas ryhtyi kirjoittamaan miehensä muistoksi kirjaa, jonka nimeksi piti tulla Oskar Kallaksen vaellus. Käsikirjoitus valmistui hitaasti ja vaivalloisesti, Aino Kallaksen muisti oli huonontunut ja lähdeaineistoa oli huonosti saatavilla. Niinpä kirjasta valmistui lopulta vain alkuosa: eläväinen kuvaus Oskarin lapsuus- ja nuoruusvuosista Saarenmaalla. Otava ei jäänyt odottamaan käsikirjoituksen valmistumista eikä Ainolla näin ollut motivaatiota keskittyä teoksen kirjoittamiseen perusteellisemmin. Hän kuitenkin vei hanketta vähin erin eteenpäin ja kutsui sitä sekä kunnia- että kiitollisuudenvelaksi miehelle, jonka kanssa hän oli elänyt yhdessä puolen vuosisadan ajan. Kun Ainolle tarjoutui tilaisuus hänen omien, sittemmin erittäin suosituiksi osoittautuneiden päiväkirjojensa julkaisemiseen, Oskar Kallaksen vaellus jäi sivuun. Ainon kuoltua käsikirjoituksen otti työstääkseen Ainon sisarpuolen Helmi Krohnin tytär Annikki Setälä, joka täydensi olemassa ollutta aineistoa noin sadalla sivulla Aino Kallaksen kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä. Oskar Kallaksesta kertova kirja julkaistiin Suomessa lopulta vuonna 1957 nimellä Elämäntoveri.

Onkin todettava, että edes Aino Kallaksen tuotannon hyvin läheisesti tunteva suomalainen lukija ei välttämättä tiedä kovin paljoa kirjailijan puolisosta, jolla on ollut erittäin merkittävä rooli Viron historiassa. Aino Kallas kirjoitti Oskarista tavalla, josta heijastuvat suuri rakkaus ja kunnioitus, luonnehtien miestään muun muassa näin: ”Oskar Kallas oli kaikissa vaelluksensa vaiheissa suora ja peloton mies; kaikesta pintaeloisuudesta huolimatta raskaskulkuinen kuin syviä vesiä vellova laiva.”

Oskar Kallaksen toiminnassa voi erottaa kolme ammatillista vaihetta. Nuoruudessaan hän oli kansanrunouden tutkija, joka väitteli tohtoriksi Helsingin yliopistossa vuonna 1901. Tämän jälkeen hän työskenteli Narvassa, Pietarissa ja Tartossa opettajana ja rehtorina yli 20 vuoden ajan, opettaen pääasiassa klassisia kieliä (joita oli opiskellut Tarton yliopistossa) sekä saksaa. Työuransa toisella puoliskolla, aina eläkkeelle siirtymiseensä saakka, hän palveli diplomaattina, aluksi Suomessa ja sitten 12 vuotta Lontoossa. Ja ennen kaikkea, aina ja läpi elämänsä hän oli kansallismielinen virolainen.

Saarenmaalla lokakuussa 1868 syntynyt Oskar Kallas oli Viron politiikan suurmiehen Jaan Tõnissonin läheinen ystävä ja taistelutoveri. Yhdessä muutamien muiden virolaisten opiskelijoiden kanssa he perustivat tuolloiseen saksan- ja venäjänkieliseen Tarton keisarilliseen yliopistoon Eesti Üliõpilaste Seltsin, virolaisten opiskelijoiden seuran, jonka kautta he osoittivat vastustustaan 1800-luvun lopun venäläistämispolitiikalle. Yliopistosta valmistuttuaan Jaan Tõnisson, Oskar Kallas sekä kaksi heidän aateveljeään ostivat Postimees-sanomalehden ja ryhtyivät määrätietoisesti käyttämään sitä virolaisten kansallistunteen herättelemiseen. Kyseessä oli ensimmäinen koulutettujen virolaisten sukupolvi, joka otti viron kotikielekseen. Tarttoon perustettiin vuonna 1906 ensimmäinen vironkielinen yksityinen tyttölyseo, ja Oskar Kallas valittiin sen rehtoriksi. Historiantutkijat kutsuvat tätä ajanjaksoa ennen vuotta 1905 Tarton renessanssiksi. Kun puolueet sallittiin Venäjällä, Viroon perustettiin Tõnissonin johdolla kansalliskonservatiivinen puolue.

Oskar Kallas oli opiskellut Tarton yliopistossa lainan turvin aivan kuten hänen vanhemmat veljensäkin. Valmistuttuaan yliopistosta vuonna 1892 hän aloitti työt saksan ja klassisten kielten opettajana. Tällä uralla hän jatkoi parin vuosikymmenen ajan, useissa eri kouluissa. Kiinnostus tiedemaailmaa kohtaan vei hänet kuitenkin jo melko varhain kansallisten tieteiden ja sukukielten pariin. Vuonna 1899 hän kävi ensimmäisen kerran Suomessa ja omistautui tämän jälkeen yhä enemmän virolaiselle kansanrunoudelle ja etnografialle. Virossa ei vielä tuolloin harjoitettu näiden tieteenalojen tutkimusta eikä opetusta. Tarton yliopistossa oli olemassa ainoastaan viron kielen lehtorin virka, johon Oskar Kallas vuonna 1912 (jo tohtoriksi väitelleenä) haki, mutta kansallismieliseksi virolaiseksi tiedetty hakija ei sopinut yliopiston venäläismieliselle johdolle. Kaikki kansalliset tieteet olivat akateemisina tutkimusaloina vasta alkuvaiheessaan. Virossa oli 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana kerätty kunnioitettava määrä suullista kansanperinnettä: vanhoja lauluja, tarinoita, uskomuksia. Vapaaehtoisten kirjeenvaihtajien välityksellä tehtyä keräystyötä oli vuosikymmenten ajan johtanut pastori ja kielitieteiden tohtori Jakob Hurt. Merkittävää työtä kokoelmien täydentäjinä tekivät virolaiset opiskelijat, jotka pientä stipendiä vastaan kiersivät kesäisin keräysmatkoilla pitkin kihlakuntia, merkitsivät muistiin vanhoja lauluja ja tarinoita sekä mahdollisuuksien mukaan myös kokosivat vanhaa etnografista esineistöä. Virolaisten opiskelijoiden seurassa (EÜS) alettiin eritoten Oskar Kallaksen aloitteesta kerätä myös vironkielisiä painotuotteita. Vuosia myöhemmin (1909) Oskar Kallas oli organisoimassa Viron kansallismuseon perustamista juuri näiden kokoelmien pohjalle. Kallas toimi myös museon johtajana (muiden töiden ohessa ja ilman palkkaa) aina diplomaatiksi siirtymiseensä saakka.

Samalla kun Oskar Kallas jatkoi leipätyötään opettajana Narvassa ja Pietarissa hän etsi taloudellisia mahdollisuuksia tieteellisen työn jatkamiseen. Ohjaajakseen hän löysi Helsingistä Kaarle Krohnin, joka oli paitsi Jakob Hurtin ystävä, myös Kallaksen tulevan vaimon velipuoli.

Kallas ei saanut stipendiä opintoihinsa Helsingissä, mutta kylläkin pienempiä tuen murusia keräysmatkojen tekoon. Väitöskirjansa hän teki päivätöiden ohessa. Aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina Oskar Kallakselle tarjoutui mahdollisuus kahteen pidempään Euroopan-matkaan, joista jälkimmäiseltä palatessaan hän tuli käymään ohjaajansa kesäpaikassa Kuorsalon saarella. Siellä oli Aino. Kihlajaisia vietettiin tuttavuuden kolmantena päivänä, häitä elokuussa 1900.

Oskar Kallas puolusti väitöskirjaansa Die Wiederholungslieder der estnischen Volkspoesie Helsingin yliopistossa toukokuussa 1901. Tohtorin oppiarvosta ei ollut muuta konkreettista hyötyä kuin dosentuuri Pietarin yliopistossa, eikä sekään tuonut mainittavasti lisätuloja.

Kallas ryhtyi etsimään – nyt jo perheenisänä, sillä esikoinen oli syntynyt väitöskirjan tarkastamispäivänä – vakinaisempaa asuinpaikkaa Virosta tai Suomesta. Alkusyksystä 1903 perhe muutti Tarttoon.

Tartossa Kallasten perhe asui 15 toimeliasta vuotta. Perheeseen syntyi viisi lasta, joista yksi kuoli aivan pienenä. Uskomattoman energinen Oskar Kallas jatkoi työskentelyään Postimees-lehden toimituksessa, opettajana useissa kouluissa sekä Viron kansallismuseon alullepanijana ja johtajana. Virolaisen kansalaisyhteiskunnan varhaisen kasvun aikakaudella tekijöitä oli vähän ja niiden, jotka toimeen tarttuivat, oli jaksettava paljon. Kallas toivoi aina voivansa jatkaa tieteellistä työtään, mutta tämä jäi lopulta toiveeksi. Vuonna 1918 Viro oli julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi, jolle haettiin tunnustusta Euroopasta. Tuossa tilanteessa Oskar Kallas lähetettiin Helsinkiin, jossa hänet tunnettiin ja häneen luotettiin. Hänestä tuli Viron tasavallan täysivaltainen lähettiläs, jonka kaudella Suomi tunnusti Viron niin de facto kuin myös de jure. Alkuvaiheessa hän mielsi työnsä lähettiläänä tilapäiseksi, valtiollisesti tarpeellisen tehtävän täyttämiseksi.

Vuonna 1922 Viron ulkoministeriö lähetti Oskar Kallaksen lähettilääksi Lontooseen, jossa oli tuolloin maan tärkein ulkomaanedustusto. Alkujaan kolmivuotiseksi sovittu komennus venähti kahdentoista vuoden mittaiseksi, lähettiläskausi jatkui eläkkeelle jäämiseen saakka. Uudet rajamaat (Baltian maat, myös Suomi) olivat Euroopassa tuntemattomia ja niiden tunnetuksi tekemisestä tuli Kallasten perheelle todellinen haaste, josta he yhdessä selviytyivät ehkä paremmin kuin yksikään muu tuolloinen aviopari Virossa.

Oskar Kallas oli hyvä ja uskollinen aviomies kirjailijavaimolleen. Aino Kallas kirjoitti kesällä 1910 Saarenmaalla, Oskar Kallaksen kotitalossa Kaarmassa, Ilona Jalavalle Helsinkiin: ”Kallaset ovat sellaisia, jollaiseksi olisi Luojan pitänyt jo savipalasta saakka kaikki ihmiset tehdä. He ovat niitä, joitten on määrä kansoittaa maa – he ovat itse maata, sitä soliidia alkuainesta…”