Andrus Kivirähkin tuorein suomennos Oskarin ihmepuhelin kertoo seitsemänvuotiaasta Oskarista, joka joutuu viettämään kesän maalla isoäidin luona. Isoäiti on etäinen, ei ymmärrä lapsen tarpeita eikä maalla ei ole mitään tekemistä, Oskar ei edes halua tutustua naapurin lapsiin. Puhelin peleineen unohtui kotiin kaupunkiin. Aikansa tylsistyttyään Oskar värittää vajasta löytämänsä puupalikan punaiseksi puhelimeksi ja leikkii soittavansa silitysraudalle. Hämmästys on suuri, kun silitysrauta vastaa. Pian Oskar huomaa voivansa soittaa mille tahansa esineelle. Oskar lähtee innoissaan toteuttamaan niiden toiveita. Tuoli haluaa nähdä maailmasta enemmän kuin yhden huoneen, lattiaharja tavata sukulaisensa hammasharjan ja kermanekka nähdä morsiamensa sokeriastian. Haravaa sattuu hampaisiin ja sienikorilla on vatsanpuruja.

Kivirähkin teos on ilmestynyt jo vuonna 2015, mutta tuntuu juuri nyt erittäin ajankohtaiselta, kun Suomessa ei pelkästään keskustella lasten älypuhelinten käytöstä, vaan sitä on ryhdytty kouluissakin rajoittamaan. Puhelimen puuttuminen painaa Oskaria hetken, mutta leikki ihmepuhelimella vie pian mennessään. Uskon, että kirja pysyy tuoreena vielä pitkään.

Oskarin ihmepuhelin on täynnä uskottavaa mielikuvitusta. Ainoa asia, joka minua lukijana kummastuttaa, on kirjan lähtöasetelma: Oskarin äidin ollessa koko kesän Amerikassa, isä jättää lapsen kahdeksi kuukaudeksi isoäidin luokse, koska hänen itsensä on käytävä töissä. Viron kokoisessa maassa tämä tuntuu kerrassaan kummalliselta, varsinkin kun Oskarin mukaan hän ei ole koskaan ollut isoäidin kanssa kahden. Lukijan on tietysti otettava huomioon, että kirja on kirjoitettu seitsemänvuotiaan näkökulmasta, eikä hänen näkemyksensä tilanteesta välttämättä vastaa tarinan todellisuutta.

Joissain suomalaisissa kirjablogeissa on huomioitu, miten Kivirähkin kuvaus isoäidistä eroaa tyypillisestä suomalaisen lastenkirjallisuuden lämpimästä mummosta, joka on lapselle tuki ja turva. Oskarin isoäiti on paitsi etäinen eikä oikein yritäkään ymmärtää Oskarin maailmaa, myös kirjassa aivan statistin roolissa. Kirja keskittyy suurelta osin Oskarin ja tavaroiden väliseen yhteyteen ja se kattaa vain muutaman päivän Oskarin kesästä, mikä onkin hyvin raikas ratkaisu. Voimme kuvitella, miten Oskarin kesä etenee, ehkä hän lopulta tutustuu kunnolla sekä isoäitiinsä että naapurin lapsiin. Suurta ystävyyttä siihen liittyvine monine tunteineen hän joka tapauksessa pääsee kokemaan punaisen ilmapallon kanssa.

Paitsi lapset ja lapsille lukevat, myös muut Andrus Kivirähkin tuotannon ystävät nauttivat teoksesta varmasti. Anja Salokantelen suomennosta lukiessani kuulen päässäni Kivirähkin äänen. Taianomaista! Toisaalta suomen kieleen on jätetty monia virolle tyypillisä piirteitä, ja äänneen lukiesssa niihin väistämättä pysähtyy. Mielestäni käännöskirjallisuuden ei tarvitse kuulostaa suomalaisen kirjailijan tekstiltä, mutta ääneen luettavassa kirjallisuudessa suomentajan ja kielitoimituksen ratkaisut näkyvät erityisen tarkasti.

Luvut ovat lyhyitä, hauskoja ja koukuttavia. ”Vielä yksi luku” -ajatus on voimakkaasti läsnä lukukokemuksessa. Tällaiseen kirjaan on mukavaa lapsen kanssa iltaisin palata. Teoksessa on lähes 300 sivua, joten siitä riittää useaksi illaksi yhteiseen lukemiseen.