Viron johtavat yhteiskunta-, oikeus-, talous- ja ympäristötieteilijät ovat 25 vuoden aikana nostaneet Viron inhimillisen kehityksen vuosiraporteissa (Eesti inimarengu aruanne) kaukokatseisesti esiin yhteiskunnan ongelmakohtia, puntaroituja ja näyttöön perustuvia ennusteita sekä analyyseihin perustuvia suosituksia, jotka koskevat monia edelleen ajankohtaisia kysymyksiä. Esimerkkeinä aiheista mainittakoon työmarkkinoiden ja koulutuksen suhteet, sosiaalisen eriarvoistumisen ja maaseudun autioitumisen hallitsematon kiihtyminen, innovaatioperustaisen talouden vaivalloinen kehitys, venäjänkielisen vähemmistön ja maahanmuuttajien integraatio, viron kielen ja virolaisen kulttuurin kestävyys digitaalisen murroksen kontekstissa sekä luonnon ja ympäristön tilan heikentyminen.
Miksi tutkijoiden ajatukset ovat politiikan kentällä usein jääneet huutavan ääneksi korvessa? Vastauksen pohtiminen johtaa yhä uudelleen valtionhallinnon ja poliittisen päätöksenteon juurille, umpisolmuihin, jotka on avattava ennen kuin muihin ongelmiin voidaan löytää ratkaisuja.
Riigikogu hyväksyi jo vuonna 2003 yksimielisesti yhdessä yhteiskunta- ja luonnontieteilijöiden kanssa laatimansa Viron kestävän kehityksen strategian vuoteen 2030 saakka. Siinä tutkijat esittivät konkreettisia tekoja, joilla Viroa ohjattaisiin tielle kohti kestävää tietoyhteiskuntaa. Strategiassa esitettiin neljä päätavoitetta, jotka tulee pitää tasapainossa: kielellinen ja kulttuurinen kestävyys, ympäristön monimuotoisuus, yhteiskunnan koheesio ja kansalaisten taloudellinen hyvinvointi. Tällaisen kehityksen poliittisena edellytyksenä pidettiin vaalijärjestelmän muokkaamista puoluekeskeisestä mallista kansalaisyhteiskunnan ja asiantuntijat osallistavan keskustelevan demokratian mallin suuntaan.
Julkisen valvonnan sekä parlamentin ja toimeenpanovallan rooleja tasapainottavien mekanismien heikkouden takia (hallitus)puolueet ovat viimeisten parinkymmenen vuoden aikana saaneet lähes rajoittamattoman valtamonopolin valtion kehityksen ohjaamiseen ja julkisten resurssien käyttöön. Tämä koskee niin parlamentaarisen kuin toimeenpanovallan toimintamallien laadintaa samoin kuin valtaosaa julkisen hallinnon tärkeimpien virkojen henkilövalinnoista ja käytännön päätöksentekoprosessin tulosten täytäntöönpanoa. Parlamentin ja hallituksen välinen vallanjako on hämärtynyt vaarallisella tavalla, etten sanoisi olemattomiin, ja yhtä minimaalista on tosiasiallinen sisällöllinen keskustelu hallituspuolueiden ja opposition välillä.
Virossa on useita organisaatioita, jotka voisivat tasoittaa tietä puoluerajat ylittäville sopimuksille ja rikkoa puolueiden monopoliasemaa sektoripolitiikkojen muodostajana valtakunnan tasolla. Valitettavasti kansalaisyhteiskunnan toimijoille tai eturyhmille sen enempää kuin tutkijoille, asiantuntijoille tai edes kunnille ja kaupungeille ei ole luotu tehokasta institutionaalista järjestelmää (ns. osallistamisen hyvää tapaa lukuun ottamatta), joka varmistaisi, että lainsäädäntö- tai toimeenpanovallan käyttäjä ottaa niiden näkemykset tosiasiallisesti huomioon. Erityisen selvästi tämän tehokkaiden osallistumismahdollisuuksien puutteen on tiedostanut uusi, vapaa ja maailmaan avoimesti suhtautuva sukupolvi, joka ei suostu ottamaan kivettyneitä valtamalleja annettuina. Sukupolvenvaihdos ja kolmannen sektorin aktivoituminen antavat meille erittäin hyvän syyn tarkastella kriittisesti puoluekeskeistä päätöksenteko- ja hallintomallia, joka on saanut kehittyä rauhassa Viron uudelleenitsenäistymisestä lähtien. Meidän on kysyttävä itseltämme, miten tähänastinen malli sopii yhteen virolaisessa yhteiskunnassa räjähdysmäisesti lisääntyneiden sisäisten ristiriitaisuuksien ja moniäänisyyden kanssa yhä vaikeammin hahmotettavassa ja uudenlaisia riskejä sisältävässä toimintaympäristössä.
Nykyisen hallintojärjestelmän lähtökohtia ovat perustuslaissa säädetyt edustuksellisen demokratian yleisperiaatteet (vallanjako-oppi, suhteellinen vaalitapa, presidentin rajoitetut valtaoikeudet, lehdistönvapaus, julkisen tiedon saatavuus, riippumaton oikeuslaitos ja valtiontarkastus). Osallistavan demokratian piirteitä tuovat mukaan edellä mainittu osallistamisen hyvä tapa sekä eräät kansalaisaloitteellisuuden elementit. Sen sijaan toimeenpanovallan julkista vastuuvelvollisuutta ja raportointia koskevat mekanismit samoin kuin puolueiden julkinen vastuuvelvollisuus ja vallan rajat ovat erittäin heikosti säänneltyjä niin perustuslaissa, hallintolaissa kuin puoluelaissakin. Myös niiden tosiasiallinen ilmentyminen Viron parlamentaarisessa käytännössä on erittäin vaatimatonta ns. vanhoihin demokratioihin verrattuna. Ainoaksi toimivaksi julkisen valvonnan muodoksi on jäänyt vapaa lehdistö, jolta on vaikea odottaa järjestelmällisyyttä ja päätöksentekoprosessin kaikkiin kiemuroihin syventymistä, kun puhutaan monitahoisista ongelmista ja pitkäkestoisista kehityslinjoista.
Parlamentissa edustettuina olevien puolueiden pitäisi oletusarvoisesti, ns. ihanteellisen edustuksellisen demokratian perusajatuksen mukaisesti toimia kansalaisyhteiskuntaa edustavana ja erilaisia pyrkimyksiä välittävänä instituutiona, tulkita ja yleistää edustettaviensa etujen ja näkökulmien monimuotoisuus maailmankatsomuksellisiksi poliittisiksi valinnoiksi ja yleispäteviksi laeiksi.
Miksi mekanismi, jossa puolueet tällä tavoin edustaisivat kansalaisia, ei toimi meillä kunnolla?
Ensinnäkin, Viron kaikkien puolueiden yhteenlaskettu jäsenmäärä on alle viisi prosenttia koko maan väestöstä. Siksi puolueiden näkökulma ei edusta virolaisen yhteiskunnan tosiasiallista sosiaalista monimuotoisuutta ja monipuolista kolmatta sektoria kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan sen varsin satunnaisia sirpaleita. Tämän lisäksi puolueet päättävät johtotehtävien jakamisesta ja jakautumisesta – eivätkä pelkästään valtuustojen valitsemissa lautakunnissa, vaan yhä enemmän myös hallintokoneistossa ja koko julkisella sektorilla.
Toiseksi, puolueiden rivijäsenten tietoisuus puoluejohdon ja puolueen mandaatilla toimivien henkilöiden päivittäisestä toiminnasta on hyvin rajoitettua, puhumattakaan mahdollisuudesta valvoa toimintaa ja sitä, miten hyvin se käy yksiin puolueen maailmankatsomuksen kanssa. Myös alueelliset erot ovat huomattavia. Ministereiden vastuu puolueelleen yltää harvoin puoluejohdossa käytyjä keskusteluja pidemmälle. Tästä syystä puolueet eivät myöskään kykene tehokkaasti hyödyntämään palautetta ja kritiikkiä, vaan pikemminkin lisäävät poliittisten prosessien korporatiivisuutta. Tehokkaan sisäisen valvonnan puuttuessa puolueista tulee erittäin alttiita poliittisen korruption viruksille eli niillä on taipumus kallistua suosimaan avokätisten tukijoiden tai vaikutusvaltaisten sisäpiirin kerhojen jäsenten etuja.
Kolmanneksi, Virossa on miltei millä tahansa elämänalalla vain harvoja arvovaltaisia asiantuntijoita. Näiden alansa huippujen kannattaa välttää kytköksiä puoluepolitiikkaan, sillä se saattaisi heikentää heidän asemaansa riippumattomana asiantuntijana. Viron puolueilla on siis varsin rajalliset mahdollisuudet saada riveihinsä eri elämänalojen huippuosaajia ja tutkijoita. Riigikogun vaaleihin osallistuminen taas edellyttää puolueilta valmiutta myös hallitusvastuun kantamiseen – ja näin ollen myös asiantuntemusta kaikilla yhteiskunnan toiminnan kannalta tärkeillä aloilla.
Neljänneksi, lännessä jo vuosikymmeniä jatkunut politiikan kaupallistuminen on vähitellen Virossakin tehnyt puolueista poliittisella markkinakentällä tavaroitaan kilvan kehuvia kauppiaita. Ne suuntaavat voimavaransa jäsenistönsä lyhyen tähtäimen tavoitteiden ja etujen tyydyttämiseen, näiden henkilökohtaisen (poliittisen) ja (puolueen) kollektiivisen pääoman kasvattamiseen ja tuottoisaan sijoittamiseen, eivät yhteisen hyvän palvelemiseen ja laajemman kohderyhmän edustamiseen. Puolueiden keskittyminen keskinäiseen valtataisteluun ja omien etujensa suojelemiseen on omiaan vieraannuttamaan poliitikkoja niin valtiosta kuin kansasta. Tällainen toiminta kiihdyttää vihan ja epäluulon leviämistä yhteiskunnassa ja muokkaa maaperää suotuisaksi populistisille protestipuolueille ja vastarintaliikkeille niin Virossa kuin monissa muissakin maissa.
Viidenneksi, myös puolueiden sisäisessä demokratiassa on alettu kyseenalaistaa puolueiden valtamonopolin legitimiteetti ja puolueiden näkemysten representatiivisuus. Puolueiden sisäiset päätöksentekoprosessit vaikuttavat kaikkeen poliittiseen elämään. Puolueen johtohenkilöihin suhtaudutaan mahdollisina hallituksen jäseninä, vaalilupauksesta saattaa tulla ministerin hallinnonalan virkamiehille päiväkäsky, jonka toteuttamiseen kiinnitetään enemmän huomiota kuin saman sektorin sisällöllisesti merkittävimpien kysymysten ratkaisemiseen. Koska puoluepoliitikkojen mahdollisuudet kivuta johtaviin asemiin riippuvat enemmän heidän maineestaan ja ansioistaan puolueen silmissä kuin tosiasiallisesta pätevyydestä, heidän päätöksentekoaan ohjaa usein myös pelko tuen menettämisestä puolueen sisäisessä kilpailussa.
Vastaavien vaikeuksien kanssa kamppailevat kaikki ns. uudet demokratiat, joissa yhä edelleen kummittelevat yksipuoluejärjestelmän aikana koetun totalitarismin trauman jäljet. Paradoksaalisesti innostus yhden puolueen valtamonopolia kohtaan näyttää olevan suurinta juuri näissä maissa. Puoluedemokratia ei ole Virossa vielä lähimainkaan yhtä pahassa kriisissä kuin useimmissa kommunistisen ideologian ikeestä vapautuneissa maissa. Meidän täytyy kuitenkin päästä kunnolla perille kipukohdistamme ennen kuin kriisi äityy demokratian terveyttä vaarantavaksi.
Viron pieni koko huomioiden edustuksellinen demokratia voisi meillä olla hivenen nykyistä yhteisöllisempää ja tukeutua ajatukseen, että ongelmiin, joiden ratkaisemisen tarpeesta kaikki ovat yhtä mieltä, löydetään parhaiten ratkaisu yhdessä. Tämä edellyttää parlamentin jäseniltä valtiomiestaitoa ja vastavuoroista luottamusta ainakin siinä määrin, että mitään parlamenttipuoluetta ei nähdä lähtökohtaisesti uhkana Virolle.
Kokemus on osoittanut, että ellei todellista tahtoa demokratian hyvän toimintatavan ja hiljaisten sopimusten noudattamiseen ole, tarvitaan selkeitä sääntöjä sekä toimintaa ohjaavia ja valvovia instituutioita. Pelkästään poliitikkojen valtiomiesmäisen omantunnon varaan ei kannata laskea, jos halutaan varmistua puolueiden tiejyräpolitiikan loppumisesta, sisällöllisen keskustelun elvyttämisestä ja parlamentaarisen vallan riippumattomuuden palauttamisesta. Kansanedustajien valintaan ja riigikogun toimintaan tarvitaan muutoksia, jotka vähentävät puolueiden mahdollisuuksia sulle-mulle-sopimusten tekemiseen ja stimuloivat asiapitoista keskustelua lainsäädäntövallan ytimessä.
Vaalilaissa voitaisiin esimerkiksi varata osa – vaikkapa viidennes – kansanedustajan paikoista puolueiden ulkopuolisille ehdokkaille, jotka valittaisiin suoralla henkilövaalilla. Oikeus puolueista riippumattomien ehdokkaiden asettamiseen annettaisiin kansalaisyhteiskunnan verkostoille, akateemisille ja ammatillisille yhteisöille, taiteilijaliitoille, yrittäjäyhdistyksille ja ammattijärjestöille. Osallistamisen hyvän tavan lisäksi tarvittaisiin selvät institutionaaliset pelisäännöt ja yhteistyömuodot, joiden puitteissa puolueista riippumattomat päätöksentekoelimet, asiantuntijaryhmät ja tiedelaitokset osallistuisivat niin lakiesitysten kuin hallituksen päätösten valmisteluun.
Riigikogulla voisi olla nykyistä paremmat mahdollisuudet osallistua hallituksen muodostamiseen ja valtionhallinnon laadun arviointiin. Riigikogun valiokunnat pystyisivät esimerkiksi järjestämään kuulemisia ja esittämään perustellut näkemyksensä ministerikandidaattien pätevyydestä. Näin kyettäisiin paremmin välttämään pahaa tapaa valita ministerit pätevyyden sijaan puolueen sisällä päätettyjen painotusten perusteella.
Samaten olisi asianmukaista nostaa esiin virkamiesten rooli hallinnonalojensa asiantuntijoina. Tämä toisi heille myös lisää julkista vastuuta. Päivänpolttavaksi kysymys on noussut tapauksissa, joissa valtavat hallintovirastot käytännöllisesti katsoen ohjaavat koko hallinnonalansa kehitystä ja sallivat poliittisesti valittujen ministereiden pysyä mukavuusalueellaan; virastojen johdossa olevat virkamiehet nauttivat jopa parempaa palkkaa kuin ministerit, mutta heitä eivät koske mitkään läpinäkyvyyden, demokraattisen valvonnan tai julkisen vastuun säännöt.
Valtionhallinnon toiminta tavalla, joka tekee Viron kehityksen liian riippuvaiseksi puolueiden eduista ja poliitikkojen henkilökohtaisista ominaisuuksista, ei vie meitä lähemmäksi sellaista Viroa, jossa demokratia toimisi sillä tavoin kuin maan itsenäisyyttä palautettaessa unelmoitiin, tavalla, joka ansaitsisi kansan kaikkien kerrosten luottamuksen. Tähän mennessä on jo käynyt selväksi, että meillä ei kyetä kasvattamaan sellaisia suurten jäsenmäärien massapuolueita, joiden olemme nähneet toimivan vanhassa Euroopassa.
Tulevaisuuden politiikassa puolueet voisivatkin tuhlata vähemmän energiaa keskinäiseen valtakamppailuun ja kehittyä parlamenttipuolueina laadukkaiksi keskustelu- ja pohdintayhteisöiksi, jotka kokoavat yhteen aktiivisia ja maailmanparannuksen missiokseen ottaneita ihmisiä. Poliitikot toimisivat tietoyhteiskunnassa eräänlaisina viestinviejinä ja kansanlaulajina, jotka osaavat yhtäältä kuunnella ja välittää ihmisten huolia ja unelmia, toisaalta pukea sanoiksi ne kehityskohteet ja -tavoitteet, joiden toteuttaminen edellyttää valtion tukea, julkisia resursseja tai valtiovallan osallistumista muulla tavoin.
Artikkeli on toimituksen lyhentämä. Kokonaisuudessaan artikkelin voi lukea viroksi osoitteessa: sirp.ee/s1-artiklid/c9-sotsiaalia/riigivalitsemine-vajab-uuenduskuuri/