Viron tunnetuimpiin nyky-kirjailijoihin kuuluva Tõnu Õnnepalu (s. 1962) on kirjoittanut lukuisia runokokoelmia, romaaneja ja muita tekstejä sekä kääntänyt monia klassikkoteoksia ranskasta viroon. Õnnepalulta on myös ilmestynyt useita kirjoja suomeksi, mutta suomalaiset lukijat tuntevat hänet varmasti parhaiten Juhani Salokantelen suomentamasta esikoisromaanistaan Enkelten siemen (Piiririik, 1993), jonka hän kirjoitti pseudonyymillä Emil Tode.

Õnnepalun uusin suomennos Paratiisi (Paradiis 2009) kuvaa hienovaraisesti minäkertojan muistoja ja mietteitä menneestä ja kadonneesta hiidenmaalaisesta Paratiisista. Paratiisi, pieni ja syrjäinen Ristnan niemellä sijaitseva kylä, on tyhjentynyt; Ihmiset ovat kuolleet tai muuttaneet pois. Myös kertoja on aikoinaan jättänyt kylän, koska pelkäsi jäävänsä sivuun elämästä. Jotta mahdollisuudet eivät olisi liukuneet käsistä, oli matkustettava suureen kaupunkiin, Tallinnaan ja Pariisiin. Nyt kertoja on palannut kylälle seitsemän päivän ajaksi muistelemaan Paratiisia ja kirjoittamaan kertomusta, ”hiljaista laulua sen muistoksi ja niiden muistoksi, mikä oli ja ketkä olivat”.

Õnnepalu aloitti kirjailijanuransa 1980-luvun puolivälissä runoilijana, mikä näkyy koko hänen tuotannossaan, ja niin myös Paratiisissa. Romaanin runollinen ja rytmikäs kieli ja kerronta imaisevat lukijan Paratiisin menneeseen aikaan, jolloin lehmät vielä kulkivat vapaina merenrantaan, kauppa-autot kävivät kylällä ja ristisorsat pesivät Paratiisin rakennusten alla. Romaanin runsas luontokuvaus on vakuuttavaa, ja niin aistivoimaista, että lukija voi helposti kuvitella itsensä Paratiisiin, haistaa mäntymetsän tuoksun, kuulla rantaan vyöryvien aaltojen äänet ja tuntea märän ja kylmän ruohon varpaidensa välissä. Kuvaukset liittyvätkin läheisesti aisteihin ja aistihavaintoihin, jotka johdattavat lukijan Paratiisin tunnelmiin ja muistoihin. Meri vaahtoaa, kohisee ja läikehtii, valo ja varjo heiluvat kuusten oksilla ja männyn kaarna tuntuu lämpimältä.

Kertoja muistelee Paratiisin portteja ja aitoja, jotka ennen tehtiin käsityönä, postilaatikoita, jotka ruosteisina seisoivat Paratiisin pysäkillä, sekä villisikoja, joilta perunamaita täytyi suojella. Sääolosuhteet ja vuodenaikojen vaihtelut, jotka vaikuttivat suuresti ihmisten elämänrytmiin, ja niihin liittyvät tuoksut ja äänet on myös kuvattu taitavasti. Kertoja muistelee loppumattomilta tuntuvia valoisia kesäiltoja, syksyn merkkinä leijuvaa omenoiden tuoksua ja saarnipuun kirkkaankeltaisia lehtiä sekä hallan henkäystä.

Tärkeässä osassa ovat myös ihmiset, jotka ennen autioitumista asuivat Paratiisissa, ja heidän talonsa. Edouard ja Helmi, jotka eivät lähteneet vuonna 1944 Ruotsiin, vaikka heillä oli moottorivene, vaan jäivät Paratiisiin, Paratiisin kuuluisat vanhatpojat Feliks, Laasin Kusti ja Allikan Heino sekä muut kylällä asustaneet ihmiset luovat Paratiisista omanlaisensa paikan.

Kylän elämää muistellaan neuvostokauden lopulta asti, jolloin meri toi tietoa merentakaisesta maailmasta huuhtomalla mielenkiintoisia ja hyödyllisiä tavaroita rannalle kuten Valion laatikoita, italialaisia maitopurkkeja ja kauniskorkkisia pulloja. Toisaalta taas kuvataan Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeistä aikaa, ja erityisesti uuden aikakauden Viroon ja Hiidenmaalle tuomia muutoksia.

Paratiisin ympäristön ja arjen kuvaukset katkaisee esseemäinen pohdinta, jossa pohditaan elämää sekä ihmisten tekemien valintojen vaikutuksia elämälle. Kertoja oivaltaa, että paikat ja niissä vietetty aika muokkaavat meistä sellaisia kuin olemme. Vaikka Paratiisissa unelmoitiin poispääsystä, onni ei kuitenkaan välttämättä löydy maailmalta ja suurista kaupungeista. Tematiikka ei poikkea Õnnepalun aiemmista romaaneista, joissa hän on myös kirjoittanut virolaisesta maaseudusta ja sen autioitumisesta ja toisaalta taas Pariisissa koetusta vieraudesta ja koti-ikävästä.

Tõnu Õnnepalu rakentaa tunnelmaa hitaasti ja viipyilevästi, käyttäen tehokeinonaan toistoa. Muistot hiipivät vähitellen mieleen, täydentyvät myöhemmin. Kirjasta välittyy kaipaava ja haikea tunnelma.

Enää jäljellä ovat vanhat, ränsistyneet ja unohduksiin jääneet rakennukset, jotka ovat täynnä vanhoja tavaroita, joita kukaan ei kaipaa. Toisaalta muistot näistä entisistä paikoista ja niissä vietetyistä hetkistä säilyvät mielessä läpi elämän.

Tarina kuvaa kertojan omaa henkilökohtaista suhdetta Paratiisiin, eivätkä kaikki merkitykset avaudu täysin vaan jäävät hyvällä tavalla lukijan tavoittamattomiin. Kuten kertoja toteaa: ulkopuolisen katse ei Paratiisissa tavoita mitään erikoista, mutta kertoja ja kyläläiset katsovat paikkaa toisin silmin ja kuulevat toisin korvin. Mutta vaikka tarina on henkilökohtainen ja sijoittuu nimenomaan Viroon, pieneen kylään Hiidenmaalla, se on samaan aikaan hyvin universaali kuvaus. Romaani onnistuukin kuvamaan meidän kaikkien Paratiisia, menneisyyden rakasta ja merkityksellistä paikkaa, jota kaivataan, mutta jota ei enää ole. Erityisesti suomalaiselle lukijalle on helppo samastua tutulta tuntuviin maaseudun arkiaskareiden ja luonnon kuvauksiin. Monen lukijan mielessä välkkyy omat haikeansuloiset muistot taaksejääneestä elämästä maalla tai lapsuuden kesistä mummolassa.

Suomentaja Jouko Väisäsen kieli on rikasta, ja hän on onnistunut erinomaisesti tavoittamaan Õnnepalun runollisen rytmin sekä kauniin, kaipaavan sävyn. Väisänen on myös laatinut kirjan loppuun jälkisanat, joissa esittelee Õnnepalun ja hänen tuotantonsa lyhyesti. Hieman yllättävästi huomasin, että suomenkieliseen versioon on valittu erilainen kansikuva kuin alkuperäisessä versiossa. Kun vironkielisen painoksen kansikuvassa on lampaita sekä niitä ympäröivä riukuaita, suomennoksen kanteen on pantu Jouko Väisäsen kuva Kevään ranta Paratiisissa. Mahtaisiko tämä kuva vastata paremmin suomalaisten lukijoiden Paratiisia?