”Sivullisena arvostan supermarkettien anonymiteettia. Siellä on aikaa etsiä ja tutkia, kukaan ei kiinnitä huomiota, turvamies huomaa heti, että selvästikään tuo ei varasta.”

Kirjoittaisiko näin kukaan muu kuin virolainen? Ei varmastikaan ranskalainen tai espanjalainen, ei liioin venäläinen eikä edes saksalainen. Vain virolainen tarvitsee ympärilleen mittavan rauhan, nimettömyyden, jonka turvin hän voi tarkkailla ympäristöään kolmenkymmenen päivän verran.

Tõnu Õnnepalun tuotannon uusin suomennos on paluuteos Pariisiin, jonne kirjan minä, kirjailija itse, haluaa ja jonka hän löytää muistoihinsa vertautuen muuttuneena. Suosikiksi muodostunut pieni elokuvateatteri on kadonnut Pasolini-elokuvineen, kertoja on vanhentunut, kirjat menettäneet arvonsa.

Siinä missä Õnnepalu kuvaa viehättävän vanhanaikaisesti Pariisia suurkaupungin ulkopuolisen, mutta sinne sisään uponneen ihmisen tutkivin silmin, hän tulee kuvanneeksi samalla nostalgista suhdetta suurkaupunkielämään.

Ja nostalginen Õnnepalu onkin, niin henkilökohtaisesti kuin kirjallisestikin, muttei heleällä vaan samealla tavalla. Hän vertaa kaikkea näkemäänsä vuoden 1993 kokemuksiinsa. Hän muistaa punaisen farkkupuseron, johon pukeutuneena kulki Luxembourgin puistoon, mutta nyt siellä istuvat uudet ihmiset.

”Menneisyys tuntuu niin houkuttelevan turvalliselta. Ehkä se olisikin, koska kaikki siellä olisi meille ennestään tuttua ja nähtyä”, Õnnepalu kirjoittaa ja turhautuu, koska menneisyyteen ei enää pääse. Ainoa paikka, jonne voi mennä on: tänään.

Osa huomiosta, vaikkapa Seineä kulkeva Pariisin puhtaanapitolaitoksen jätelaiva tai yöllä täyttyvät ketjukaupat, ovat tuoreita ja kiehtovia, toiset taas hitusen liian perinteisiä, kolmannet vain hämmentäviä. Kun Õnnepalu intoilee Monoprix-jättiketjusta löytämästään ketjutuotemerkin Darjeeling-teestä, on vaikeaa sanoa tekeekö hän sen ironisesti vaiko vakavassa mielessä.

Välillä tuntuukin, että Õnnepalun lähin sielunveli suomalaisessa kirjallisuudessa on satiirikko Markus Kajo. Jälkimmäisen lakoninen huumori tuntuu kulkevan samoja polkuja toki hitusen lyyrisemmän Õnnepalun kanssa. Silloin kun Kajo vetää lekkeripeliksi, tuntuu että Õnnepalu on puolivakavissaan. Hän onkin jättämässä nuoruudelleen hyvästit.

Suurkaupunki on kirjailijalle suuri Kohtuuttomuus. Sen katuojat vuotavat kaupungista vapautuvaa lietettä kohti suurta kanavaa. Kaupunki vuotaa yli äyräidensä, vaikka se ei saa kyllikseen mistään. Hän pohtii millainen Pariisi oli ennen autoja, kun hevoset virtsasivat katuojat täyteen, Seinen täyteen, kaikki paikat täyteen. Kaupungin kasvun esti hevosten haju ennen kuin autot vapauttivat kaupungin siitä.

Suuressa kaupungissa rakastaa mahdollisuuksia, pienessä sitä ettei niitä ole. Pariisissa voi kuitenkin myös vetäytyä kasvottomaksi, kadota massaan. ”Rakastaa omia mietteitään. Rakastaa sitä, jollainen sisimmässään on.”

Õnnepalu on tullut tutuksi viime vuosikymmenen aikana juuri päiväkirjamaisesta kävelyesseistiikastaan. Välillä hän on kuvannut kotisaartaan Hiidenmaata, välillä Lontoota ja nyt jo toisen kerran Pariisia. Kaupungeista kirjoittaessaan hän kuvaa arkisia tapahtumia, mutta usein myös staattisia paikkoja, kuten hautausmaita. Tällä kertaa hän löytää kalmismaan paitsi Pére Lachaisen Oscar Wilde -patsaan luota, myös kirjatorin halpojen Henry Troyat -poistokirjojen muodossa.

Õnnepalu muistelee lukeneensa Troyatia Reigin pappilan yläkerran patjalla ja kauhistuu, kun entisen suurnimen teokset ovat senttihintaan toripöydän heittomyynnissä. Muistot ovat alennusmyynnissä. Vanhat poistokirjat ovat hautausmaa.

Kertoja mainitsee maailman rakkaimmiksi paikoiksi Vilsandin saaren Pariisin ohella. Tämä periferian ja keskuksen välinen suhde toistuu usein virolaisessa kirjallisuudessa. On ikään kuin oltava samaan aikaan mikro- ja makrokosmoksen pyörteissä.

”Kumpikin hieman platonisia ja onnettomia ja samalla kaikkein onnellisimpia mitä kuvitella saattaa. Alati tuoreita, Kuolemaan saakka sellaisia. Molemmat peräisin kirjoista. Ja molemmat kuin kirjassa – täällä kaupungissa ja siellä kaukaisella saarella olo onkin kuin kirjassa”, Õnnepalu kirjoittaa virolaisen pienen saaren ja ranskalaisen miljoonakaupungin yhtäläisyyksistä. Ne ovat hänestä kaksi paikkaa, joissa olisi suloista kuolla, jos ylipäätään kuoleminen voi olla suloista.

Teoksen paras huomio lienee havainto siitä, kun puhuja on kierrellyt levykauppoja, ostanut Haydnin sellokonserttoja ja Bachin kantaatteja Philippe Herreweghen johtamina, hän huomaa, ettei levyjä voi enää kuunnella. Ne ovat liian intensiivisiä. Ajallemme tyypillinen fragmenteista koostuva elämäntapa ei kykene enää tunnistamaan nuorta kirjailijaa kahdenkymmenen viiden vuoden takaa.

Hän ei ole haalistunut, vaan liian intensiivinen vanhenevan kirjailijan silmin. Todellisuudessa haalistunut muisto on nykykertoja.

Õnnepalua onkin parasta lukea hivenen ulkopuolisena suhteessa lukuympäristöön; irrallisena tutusta kontekstista, vaikkapa vieraan kaupungin kahvilassa tai puistossa. Rytmitys rakentuu tekstien väliseen havainnointiin, kun ohikulkija kiinnittää huomion ja lukija huomaa tarkastelevansa ulkomaailmaa Õnnepalun viileällä, mutta hetkeen kiinnittyvällä tavalla.

”–– mies keppeineen, jo tulossa kävelyltä, ei olekaan mies, näytti vain kauempaa, onkin tukkansa tummanruskeaksi värjännyt vanha rouva, joka tapaa talon edessä toisen, vielä ilman keppiä kulkevan harmaatukkaisen rouvan, heillä on toinen toisilleen yhtä ja toista luottamuksellista tässä aamuhiljaisuudessa, kuin ripittäytymissupinaa, taustanaan kyyhkysen valitus.”