”Me tulemme tuntemattomasta ajasta, sieltä, mikä oli ennen, ja liikumme tuntemattomaan aikaan, sellaiseen, mikä tulee. Elämän varrella nuo tuntemattomat muuttuvat.”

Tõnu Õnnepalun esseeromaani Õhtupäike väikestel majadel ilmestyi vuonna 2024. Päiväkirjamainen teos kertoo ajanjaksosta vuoden 2023 joulukuusta vuoden 2024 kevääseen ja hieman kesään. Kertojana teoksessa on kirjailija itse, joka elämänsä ehtoopuolella muistelee kadonnutta aikaa, hyväksyy lähestyvän lopun, mutta samalla varjelee pienen pientä toivon kipinää. Punaisena lankana teoksessa on kirjeen odotus: kertoja kaipaa vastausta rakkauden pyyntöön, mutta sitä ei päivien kulumisesta huolimatta näy eikä kuulu. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kertojan asuinseudulle virolaiseen pikkukaupunkiin, mutta ajoittain liikutaan myös Hiidenmaalla, joka on kertojalle yksi tärkeimmistä, rakkaimmista ja kaihoisimmista paikoista. Teos saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa varsin tavanomaiselta kuvaukselta kertojan tekemisistä sekä sään ja ympäristön muutoksista vuodenaikojen vaihtuessa, mutta sitä se ei missään tapauksessa ole.

Teoksen varsinainen syvyys avautuu kertojan paperille tallettamissa ajatuksissa ja muisteluissa, jotka saavat sysäyksensä sieltä sun täältä ja vievät hänet eri poluille. Ne voi kärjistetysti niputtaa kahteen aihepiiriin: kertojan oma elämä ja hänen perheensä tarinat. Molemmassa tarkastellaan ihmis(t)en elämää ja kohtaloa sekä itsessään että laajemman yhteiskunnallisen ja historiallisen kehityksen valossa. Esimerkkinä on kertojan vanhempien elinkaari, tarina henkilökohtaisen vapauden moninkertaisesta laajenemisesta ja mahdollisuuksista, joita kukaan ei olisi voinut ennustaa ja mistä he itse eivät olisi osanneet unelmoida. Erilainen kuva avautuu, kun kertoja kohdistaa katseen omaan nuoruuteensa ja Viron palautetun itsenäisyyden vuosikymmeniin. 1970- ja 1980-lukujen aikainen kuvitelma vapautumisesta ja uusien mahdollisuuksien avautumisesta kuihtuu. Vapaus saapuu, mutta se johtaa pettymykseen:
”Kahdeksankymmentäluvun lopussa me emme oikeastaan pelänneet enää mitään. Oli suuri vapauden tunne. Vanhaa ei enää ollut eikä vielä uuttakaan. Kaikki oli mahdollista. Mahdollisuuksien realisoituminen valmistelee aina pettymystä. Vapauden huippu oli yhtä lailla tietenkin rappion alku. Alamäki oli alussa huomaamaton, mutta nyt kyyti ottaa jo pelkoa herättävän vauhdin.” (s. 139–140)

Nykyaikaa leimaavat „kulutusbulimia“, avuttomuus ja sodan yhä pitenevä varjo. Unelmat uusista vapauksista ovat korvautuneet toivolla siitä, että edes vanhat oikeudet säilyisivät. Uutiset ovat melkein poikkeuksetta huonoja ja kertoja toteaa, että olemme hyväksyneet olevamme tuhoon tuomittuja. Hänen ajatus vaeltaakin tulevaisuuden sijasta yhä enemmän menneisyydessä. Yksi syy lienee juuri nykyajan epävarmuus ja vallitseva mieliala. Menneisyys on jähmettynyt paikoilleen eikä siinä ole enää mitään pelättävää.

”Lapsuus oli turvallista aikaa. Siellä oli niin paljon turvallisia asioita. Turvallinen koti, taatut ruoka-ajat, turvallinen talo, turvallinen puutarha. Varmaa, että kesän tultua menemme junalla Klooga-Randaan. Varmuus, että kun tulee sunnuntai, äiti silittää. Varmaa, että kun marjat kypsyvät pensaissa, niistä tehdään hilloa ja mehua.” (s. 175).

Toinen, painavampi syy on kertojan ikääntyminen ja tieto lähestyvästä kuolemasta. Monet kertojan perheenjäsenistä ovat poistuneet ajasta iäisyyteen, heistä ovat jääneet vain muistot ja huoneet, joissa he joskus yhdessä kulkivat. Elämän arvoitus on yhä ratkaisematta ja tuntuu, että sitä pitää yrittää ratkaista joka päivä uudelleen ja uudelleen. Löytyisikö lapsuudesta tai perheen tarinoista edes osa vastauksista? Samalla, kun kertoja palaa muisteluissaan eri aikoihin ja paikkoihin, hän myös tekee runollisia havaintoja muistin ja muistojen olemuksesta:
”Muistot ovat keveitä kuin tuo lumi puiden oksilla. Jos ravistelee niin kaikki varisee pilvenä ympäriinsä. –– Muistot ovat kuin hyvää, kevyesti kitkerähköä suklaata. Etupäässä suussa sulavaa ja makeaa. Tuo kitkerä maku – vain muisto! Kaikki tuo on mennyttä, enää se ei tee minulle mitään.” (s. 21).

”Niin että oikeasti vapaudumme vasta sitten, kun kukaan ei enää meitä muista. Silloin sielumme (tai mikä se onkaan) varisee kuin lumi puun oksalta. Valkea pilvenhahtuva. Jos paistaa aurinko, kuten tänään, silloin tuo pieni pilvi sädehtii hetken, ennen kuin lakkaa olemasta.” (s. 23).

Tapa, jolla kertoja kuvaa omaa lapsuuttaan ja perheensä historiaa, antaa ymmärtää, että menneisyydessä vaeltaminen on samaan aikaan sekä terapeuttinen että sielua raastava kokemus. Muistoihin ja tarinoihin kuuluu sekä valoisia että synkempiä hetkiä. Kertoja toteaa, että lapsuus, kuten koko elämä, on täynnä traumoja. Mitä enemmän hän vaeltaa menneissä ajoissa, sitä enemmän hänessä herää kyllästyneisyyden tunne ja kysymys, onko siitä loppujen lopuksi mitään hyötyä. Hän itse vastaa: ”Mistä minä tiedän. Saattaa olla että hieman.” (s. 200). Hän ei ole vapautunut menneisyydestään, mutta sillä ei myöskään ole enää hänestä otetta.

Muistot ja niiden pohtiminen liittyvät monessa kohtaa Õnnepalun teosta myös tiettyihin paikkoihin tai yleisesti tilaan. Muistin voi kuvitella erilaisina huoneina, joita ”enää ei ole olemassa, tai jotka ovat muuttuneet tai joihin meillä ei ole enää koskaan asiaa” (s. 90). Se on kuin kuollut maailma, joka kulkeutuu mukanamme ja saattaa ajoittain tuntua tarpeettomalta, mutta joka voi myös tuoda lohtua, jota arkielämä ei syystä tai toisesta tarjoa. Maailma, siinä olevat talot ja huoneet ovat taas paikkoja, jotka loppujen lopuksi eivät tule meitä muistamaan ja jotka itse seuraavat meitä aikanaan kaiken katoavan tiellä. Muistin ja tilan lomittautumisessa piilee myös avain teoksen otsikkoon. Kun kertoja tulee yhtenä talvi-iltana junalta ja näkee pieniä, hylättyjä taloja, hän tajuaa rakastavansa niitä ja sitä, että ”ne ovat ajalta, jota ei enää ole, että niissä ovat eläneet ja niitä ovat rakentaneet ihmiset, joita ei enää ole” (s. 286). Hän samaistuu niihin vahvasti, koska kokee, että aika on jättänyt hänet taakseen – tai sitten hän itse on jättänyt ajan taakseen.

Vaikka kertoja käsitteleekin monia kaihoa, pettymystä ja surua aiheuttavia aiheita tai kokemuksia ja antaa vaikutelman, ettei usko tulevaisuuden johtavan minnekään muualle kuin maailman rappeutumiseen, pilkahtaa hänen ajatuksista kuitenkin pieni toivo. Kipeästi kaivattu kirje ei saapunutkaan tiettynä päivänä, mutta huomenna on uusi mahdollisuus. Kävelyt pakkaskelien aikaan tuovat mukanaan onnellisuuden, joka on ”kuten aurinko, joka valaisee niin eteen kuin taakse, kaikkea” (s. 27). Paluu kylmästä lämpimään taloon tuntuu sekin ihan kuin olisi palaamassa jonkun rakastamansa ihmisen luokse. Pienet vastoinkäymiset antavat kuin antavatkin uutta energiaa ja tekemisen iloa. Jopa tieto siitä, ettei elämää ole enää paljon jäljellä, tuo omanlaisen keveyden tunteen. Kun kertoja kamppaillee kuoleman, varsinkin oman kuolevaisuuden miltei mahdottoman hyväksymisen kanssa, hän tuleekin sanoittaneeksi yhden runollisimmista kuvauksista siitä, mikä saattaisi odottaa kuoleman jälkeen:
”Siellä on pyörre, joka imaisee itseensä kuin pesualtaasta alas virtaavan veden. Mihin se sitten virtaa? Eiköhän sinne, minne kaikki. –– Jokeen, mereen. Joka tapauksessa johonkin elävään, liikkuvaan, käsin tavoittamattomaan. Siellä kaikki katoaa katoamatta, sen jälkeen ylipäätään kaikki onkin olemassa, alkaen elämästämme ja siitä äärimmäisen vähäisestä, jota täällä olemme muistimme seulalle keränneet, omaan tietoisuuteemme, omaan oivallukseemme. Luovuttaaksemme sen sitten pois. Se on kultainen obolimme lautturille. Muuten ei pääse vapaaksi. Onneksi se on meillä! Olkoon mitä oli.” (s. 199–200).

Yllä mainitut, subjektiivisesti valikoidut huomiot eivät riitä kuvastamaan Õnnepalun teoksen kaikkia aiheita tai ulottuvuuksia. He saattanevat kuitenkin osoittaa, että Õnnepalun teos ei puhuttelee pelkästään kirjailijan oman sukupolven edustajia, mutta tarjoaa kosketus- ja samaistumispintaa sekä runsaasti ajatuksia herättäviä oivalluksia melkein puolet nuoremmallekin lukijalle. Esseemäinen kerronta mahdollistaa lukijalle pääsyn seuraamaan kirjoittajan ajatusten muotoutumista ja muovautumista, mutta samalla hänet ikään kuin kutsutaan osallistumaan pohdintaan, keskustelemaan kirjoittajan kanssa. Teoksen suomentanut Jouko Väisänen on hienosti saanut vangittua Õnnepalun tyylin ja Väisäsen käännöksestä huokuukin sama runollisuus ja rytmi kuin alkuperäisestä vironkielisestä tekstistä.

Pienet talot ilta-auringossa on rehellinen ja henkilökohtainen, kaihoisa ja surumielinen, rohkea ja lohduttava palanen elämää – ja syvästi inhimillinen teos.