Arvoisa juhlayleisö. On suuri kunnia ja myöskin suuri ilo minulle olla täällä tänään puhumassa.

Viro on minulle ehkä sama kuin ymmärtääkseni Suomi japanilaisille. Yhtä aikaa tuttu, vieras, arkinen, läheinen ja aivan myyttinen. Pieni maa, johon on tahdottu tuoda koko maailma, kielen ja kulttuurin ymmärtämisen kautta.

Kirjailija Rein Raud kertoi unohtumattomasti ollessani Käsmussa häntä haastattelemassa, kuinka oli päätetty, että Virossa tarvitaan japanin kielen tuntijaa, jotta saadaan hienoa japanilaista kirjallisuutta ja kulttuuria välitettyä virolaisille. Ja niin hänet lähetettiin Leningradiin opiskelemaan japania, koska maailmalle ei silloin Virosta voinut päästä. Ja hänestä tuli toden totta japanin tuntija ja osaaja.

Minulle Virossa on tärkeää paitsi kielen ja kirjallisuuden runsaus, myös kuvallisen kulttuurin runsaus. Grafiikka, animaatio, maalaustaide. Suuren virolaisen kirjailijan Jaan Krossin satavuotisjuhlassa esitetyt animaatiot eivät unohdu koskaan. Juhla vaikutti tavalliselta juhlalta. Vakavalta. Ja yhtäkkiä Jaan Krossin suuri valokuva iski silmää meille juhlaväelle. Kuvaan oli animoitu silmänisku ja sen jälkeen paljon muuta ihmeellistä tapahtui Estonia-teatterin taustakankailla.

Sanoisin, että virolainen kulttuuri on myös ilon kulttuuri; keveyden, tyylin ja käytöksen kulttuuri. Meillä suomalaisilla on paljon oppimista nimenomaan ilosta juhlassa, jota vaikkapa tuo suuren kirjailijan silmänisku osoitti.

Kirjailijan ja kielen kunnioitus on Virossa hyvin ilmeistä. Olin aivan äskettäin Tuglas-seuran kirjallisuusmatkalla Virossa ja tuolla matkalla näimme virolaisten pakottoman rakkauden omaan kieleen. Se rohkaisee minua omassa työssäni suomen kielen puolustamiseksi mutta myös kaikkien muidenkin Suomessa kirjoitettujen ja puhuttujen kielten puolustamiseksi. Pidän tärkeänä sitä, että meillä on oikeus äidinkieleemme ja virolaiset antavat minulle siihen työhön joka päivä voimaa.

Tapasin Tallinnassa myös kirjailijoita, jotka pitivät kunnia-asianaan, että olivat saaneet kantaa runoilija Marie Underin jäännökset, kun ne siunattiin Viron maaperällä; kun hänen jäännöksensä palasivat kotimaahan. Nuoret kirjailijat pitivät sitä kunniatehtävänä.

Ihailen myös virolaisten kulttuurilehtien runsautta ja sitä että valtio pitää kunnia-asianaan rahoittaa niitä. Siitä meillä Suomessa on myös paljon oppimista. Meillä oli jonkin aikaa uhkana, että meiltä leikataan pienikin tuki, jota kulttuuri- ja mielipidelehdille annetaan. Virossa lehtiä luetaan ja niitä halutaan myös kustantaa. Ylpeys omasta, se on tärkeä asia, se ei ole kiellettyä. Siitä voimme oppia paljon virolaisilta; se ei ole poissulkevaa vaan se on mukaan sisällyttävää.

Onni on, että meillä suomalaisilla ja virolaisilla on historialliset yhteydet yli lahden. Meillä kirjailijaliiton historiallisia romaaneja kirjoittavilla kirjailijoilla oli seminaari Käsmussa muutamia vuosia sitten. Käsmun henki on meissä yhä, se, miten jaoimme yhdessä asioita, miten kapteenin talossa oli hiukan huuruista ja kuumaa syksyisenä päivänä, miten meille oli tehty omenapiirakkaa ja miten paljon me keskustelimme Jaan Krossista ja muista suurista kirjailijoista ja omista töistämme.

Minulle Viro on niin kuin tuo pieni kapteenintalo tai niin kuin sadun pieni talo, jonka sisällä on koko maailma. Koska sen halutaan olevan siellä. Se on kukoistava kulttuuri ja minulle myös aivan taianomainen paikka, niin kuin vaikka Laulasmaan ihmeellinen Arvo Pärt -keskus, jonka sydämessä on pieni kappeli, jossa säveltäjän kerrotaan joka päivä käyvän mietiskelemässä ja rukoilemassa.

Viro on kulttuurin suurvalta. Eläköön Viro!