Virolaisen Tiit Aleksejevin ristiretkeläissarja etenee kohti täyttymystään eli Jerusalemia hitaasti ja koettelemusten kautta kuten historiallinen esikuvansa aikoinaan. Sarjan ensimmäisessä osassa, Pyhiinvaelluksessa, muodostettiin armeijaa, toisessa osassa eli Väkevässä kaupungissa taistellaan Antiokiasta Syyrian rannikolla.

Eletään sydänkeskiaikaa, paavi Urbanus II:n aloitteesta koottu retkikunta lähti matkaan vuonna 1095, kolmannessa osassa eletään vuotta 1098 ja ollaan tosiaan vasta Syyrian rannikolla. Retken tarkoitus oli varmistaa länsieurooppalaisten pyhiinvaeltajien pääsy Pyhälle Maalle ja Jerusalemin kaupunkiin kristinuskon keskeisille paikoille, mutta mystis-hengellisestä retkestä tuli samalla myös maallis-väkivaltainen. Eri maista koottu armeija kipuilee sisäisten ristiriitojensa kynsissä, on normanniritareita, italialaisia ja muita. Suuri määrä tafuureita eli asekuntoisia rahvaanmiehiä muodostaa varteenotettavan sotavoiman sekin – jolla on aivan toiset arvostukset kuin ylpeillä normanneilla tai Temppeliherroilla. Ja oman lusikkansa soppaan työntää myös Bysantin keisari, jonka etupiirissä liikutaan. Eletäänhän jo aikaa jolloin idän ja lännen kirkot olivat erkaantuneet toisistaan.

Tarinan kertoo saksalaisten mukana tullut Dieter, mies joka peri ritariltaan nimen ja miekan. Hän tulee jostain metsäisestä maasta jolla ei ole edes nimeä. Antiokiassa Dieterin ja Maria de Toulousen tiet kohtasivat. Nyt Maria on kuollut ja Dieter suree häntä; Dieter on Waltarin sankarien kaltainen pohtija, näkijä, kyselijä. Hänellä on kuitenkin sotilaallista pätevyyttä ja hänet halutaan johtamaan tafuureita, rahvaanmiehiä kohti Pyhää maata. Kerronnassa vilahtaa myös toinen taso, Dieter on vuosikymmeniä myöhemmin eteläranskalaisessa luostarissa. Eli voimme olettaa hänen selviävän tästä rytäkästä hengissä. Matkan etenemisessä on paljolti kysymys pyhiinvaelluksesta, kaiken taakseen jättämisestä, ylimääräisen pois polttamisesta. Matka on paitsi maantieteellinen ja sotilaallinen, myös hengellinen ja mystinen prosessi.

Aleksejevin tyyli on runollista ja pelkistettyä, hän sanoo vähällä paljon – joskus ehkä liiankin vähällä, asioiden ymmärtämiseksi kaipaisi välillä waltarimaista isolla pensselillä maalailua. Aleksejevin tyyli vaatii lukijalta enemmän.

Hannu Oittisen varmaotteinen ja sujuva suomennos toimii erinomaisesti ja suureksi avuksi ovat myös suomentajan laatimat jälkisanat, jotka auttavat asettamaan teoksen oikeaan historialliseen kontekstiinsa. Kirjan voi lukea vaikkei olisi edellisiä osia lukenutkaan, mutta silloin kannattanee aloittaa suomentajan jälkisanoista.