Carolina Pihelgasin tuoreen romaanisuomennuksen teeman ja tyylilajin voisi määritellä muistiinpanoiksi hiljaisen myrskyn silmästä. Kyseessä on vahvan kokemuksellinen romaani, jossa päähenkilö leikkaa itsensä irti 14 vuoden traumaattisesta parisuhteesta, pakenee maalle vanhan talon hiljaisuuteen. Hän yrittää pikkuhiljaa hahmottaa kuka on, mitä haluaa ja millä eväillä elämää voisi jatkaa.

Romaani on mestarillinen välitilan kuvaus, joka keskittyy haavoittaneen parisuhteen jälkeisiin kuukausiin. Päähenkilö elää tunteiden vuoristorataa. Pohtii, miten alun rakkaus saattoi muuttua vähättelyksi ja ylimielisyydeksi, ja mikä saa ihmisen sietämään enemmän kuin pitäisi. Elämä on pysähdystilassa, kun jotain on päättynyt, mutta uuden aloittamiseen ei vielä ole voimia – ”Vedän verhot syrjään ja likaisesta ikkunasta lennähtää sisään kirkas valo, uusi päivä; aluksi se inhottaa, koska en tiedä mitä tekisin sillä”.

Pakenemisen ja toipumisen näyttämönä toimii isotädin puolihylätty talo Võrumaalla villiintyneen puutarhan keskellä. Kontrasti päähenkilön sisäisen myrskyn ja paikan päättymättömän hiljaisuuden ja ajattomuuden välillä on vahva.

Carolina Pihelgas on tunnettu runoilija, ja kyseessä on hänen toinen proosateoksensa. Runoilijan ote näkyy myös tässä romaanissa. Kauniilla ja minimalistisen lyyrisillä vedoilla lukijan eteen loihditaan ränsistynyt isotädin tönö, yli pään kasvava heinä, impressionistiset kahvilakohtaukset ja päähenkilön ajatukset, jotka pyörivät ympyrää kuin kärpäset tai armeijan helikopterit.

Armeijan ammunnat ja harjoitusalueen laajennusaikeet piirittävät päähenkilön hiljaisuuteen käpertynyttä maapaikkaa, ja toimivat myös allegoriana ulkopuoliselle maailmalle, johon pitäisi jossain vaiheessa palata. Viron nykykirjallisuudessa vanhat talot ja puutarhat vaikuttavat olevan toistuva aihe. Yhtäältä se ei ole yllättävää, sillä ne kuuluvat vahvasti virolaiseen kollektiiviseen kokemukseen. Samalla ne tarjoavat ilmeisen tavan käsitellä Viron viimeisten vuosikymmenten yhteiskunnallista murrosta.

Tässä romaanissa villiintyneen puutarhan keskellä odottavat myös lapsuuden ja nuoruuden muistot. Ne johtavat oivalluksiin siitä, että toksiset lähisuhdekuviot voivat toistua, saada uskomaan, että itsessä on jotain perusteellista vikaa. Kaikki kaipaavat läheisyyttä, mutta väkivallan ja rakkauden ei kuulu kulkea käsi kädessä minkäänlaisissa lähisuhteissa.

Rajalinja avaa tärkeitä ja universaaleja teemoja siitä mikä omia elämänvalintoja on ohjannut, kenen odotuksiin on elämässä pyrkinyt vastaamaan. Ovatko ne olleet omia, toisten vai perittyjä? Ovatko elämänvalinnat nousseet omista toiveista vai pelosta tai perusteettomasta häpeästä? Näissä mietteissä kesä muuttuu kypsäksi ja reheväksi, ja päähenkilö alkaa toipua käväisemään ihmisten ilmoilla. Syvistä vesistä huolimatta romaanissa pilkahtaa myös hyvää huumoria ja nasevuutta. Niiden myötä romaani on huomattavasti heleäsävyisempi eron ja irrottautumisen kuvaus kuin samaa teemaa jatkava Pihelgasin tänä vuonna viroksi ilmestynyt runokokoelma Ikka veel.

Anniina Ljokkoin romaanisuomennos on nautittavaa ja tarkkaa työtä. Kääntäjä on nähnyt paljon vaivaa löytääkseen kuhunkin kohtaan juuri oikeantyylisen, alkuperäistä sanavalintaa vastaavan suomen kielen ilmaisun. Aivan huippuunsa viritettyä tämä tarkkuus on murretta puhuvien romaanihenkilöiden repliikkien suomennoksissa, joiden synnystä vielä erikseen kysyin kääntäjältä. Alkuperäisteoksessa yksi sivuhenkilö puhuu viron ja võrun murteen sekamuotoa, ja Anniina Ljokkoi on luonut samanlaisia repliikkejä suomen ja Impilahden karjalan sekoituksella. Tuloksena on kiehtova yhdistelmä suomen ja karjalan siirtymämurretta, jossa on mukana myös karjalankielisiä sanoja. Toisen sivuhenkilön eteläviron ja viron piirteitä sekoittavat repliikit Ljokkoi on kääntänyt maustamalla yleiskieltä itäsuomalaisilla murrepiirteillä. Vaikuttavaa!

Carolina Pihelgas sai Rajalinja-romaanistaan Viron naiskirjallisuuden palkinnon, joka jaettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Romaanina Rajalinja ei ole ainoastaan erityisen elämäntilanteen kuvaus vaan laajenee yleisinhimilliseksi kuvaukseksi omanarvontunnon löytämisestä ja ulkopuolelta tulevista vaatimuksista vapautumisesta.