Jaan Kaplinskin kiinnostus on jo pitkään ollut runouden ohella proosassa. Halu filosofiseen pohdiskeluun on tuottanut romaanikerronnaksi usein vähän teoretisoivaa tekstiä, mutta kolmisen vuotta sitten ilmestynyt Seesama jõgi on kaunista, vapautunutta ilmaisua. Romaani on esitelty tämän lehden numerossa 4/2007, ja siispä nyt on paikallaan tarjota näyte Kaisu Lahikaisen kirkastyylisestä suomennoksesta. Näin herkkää on nuoruus:

”Sitten tuli järvi, jonka takana näkyi talo. Ennen vanhaan niitä oli ollut täällä enemmänkin, mutta metsäveljien, kyyditysten ja kolhoosien vuodet olivat jättäneet jälkeensä vain tämän talon; muista ei ollut jäljellä muuta kuin perustukset, syreenipensaita ja pari vanhaa kituvaa omenapuuta. Tässä kohtaa tie oli pelkkää hiekkaa ja nousi ylämäkeen, oli laskeuduttava satulasta. Kanervan varpuihin oli ilmestynyt sinipunaista, taas yksi syksyn merkki. Syksy oli aina ollut hänelle vakavaa ja työteliästä aikaa, syksyllä hän oli kirjoittanut parhaat runonsakin, ne joista hän itse eniten piti. Kesällä jokin osa hänestä nukkui tai oli poissa. Sielu oli kuin lintu, joka kävi ruumiin ulkopuolella, lensi puusta puuhun, metsästä metsään. Syksyllä sielu tuli takaisin ja katsoi häntä, itseään silmiin.”

Puhdaspiirteisen ja yleisinhimillisen nuoren miehen kasvukertomuksen taustalla tuntuu ajan ahdistus aivan kuin ylläolevassa luonnontunnelmassakin. Jaan Kaplinski on saanut nuoruuskuvaukseensa hienosti mukaan kulttuurihistoriaa, neuvostoarkea, monia elementtejä. Syksyn tapaus laadukkaan käännöskirjallisuuden ystävälle!