Samettia ja sahanpurua & Naisen käden kosketus

Leelo Tungal

Storyside, 2023
Suomennos Anja Salokannel

Samettia ja sahanpurua & Naisen käden kosketus -teoksen kansi

Leelo Tungalin omaelämäkerrallinen romaanitrilogia lapsesta 1950-luvun Neuvosto-Virossa on vihdoin saatavilla kokonaan suomeksi. Koskettavan sarjan ensimmäinen osa, nimeltään Toveri lapsi, ilmestyi suomeksi Arktisen Banaanin kustantamana vuonna 2019. Sekä ensimmäisen että seuraavat osat, Samettia ja sahanpurua sekä Naisen käden kosketus, on kustantanut ja julkaissut digitaalisessa muodossa, siis ääni- ja e-kirjoina, Storytel-kustantamon alainen Storyside.

Toveri lapsi -sarja kuvaa pienen Leelon elämää Neuvosto-Virossa. Hänen opettajaäitinsä on pidätetty, tuomittu ja lähetetty Siperiaan, ja isä huolehtii tytöstä sukulaisten ja naapurien tuella. Äidin vangitsemisen syynä on Neuvostoliiton pyrkimys hajottaa ja hävittää itsenäisen Viron aikainen sivistyneistö.

Mennyt aika on piilotettu syvälle mutta pilkahtelee aikuisten muisteluissa, lauluissa ja sananparsissa. Neuvostojohtoa ja sosialistista nykymenoa pilkataan varovasti, luotettujen seurassa, ja yksinäinen, aikuisten parissa aikaansa viettävä lapsi kuulee puheista osan. Niistä hän muodostaa yhtä aikaa naiivin ja terävän maailmankuvan. Aikuinen lukija täydentää lopun.

Teossarjan ytimessä on suuri tragedia. Lapselta viedään äiti. Lapsi jää siihen uskoon, että hänen tuhmuutensa on menetyksen syy. Näin yhteiskunnallinen väkivalta muuttuu yksityiseksi kokemukseksi. Tällainen sielunhaava voi rikkoa ihmisen perusteellisesti. Joskus se voi synnyttää tarpeen luoda, tehdä taidetta.

Pienestä tytöstä tulee ”toveri lapsi”, kun linja-auton kuljettaja kutsuu häntä sillä nimityksellä. Lapsi ottaa neuvostokulttuurin annettuna tosiseikkana. Toisaalta ympäristön hiljainen vastarinta ja kriittinen asenne kasvattavat hänessä kaksoistietoisuutta. Kodin arvot ovat kokonaan toiset kuin ympäröivän yhteiskunnan. Ristiriita tekee lapsesta terävän tarkkailijan.

Sarjan ensimmäisessä osassa äiti vangitaan ja viedään pois. Pienessä maalaiskylässä asuva Leelo saa kokea paitsi surua myös arkielämän iloja, sillä Tallinnassa asuva Anne-täti ottaa hänet usein luokseen ja näyttää hänelle suuren kaupungin elämää. Anne-tädin työpaikan, kampaamon, kuvaus on lumoavaa ja rikasta, niin kuin ylipäätäänkin arjen ja juhlien kuvaukset koko sarjassa.

Leelo Tungalin suuri kirjailijantaito näkyy teemojen valinnassa. Kautta kolmiosaisen sarjan painopiste on arjessa ja lapsen kokoisissa tapahtumissa. Kuvataan maailmaa alle kouluikäisen tytön kokemana. Vaikka ympäristön aikuiset usein nauravat lapsen puheille ja ajatuksille, kirjailija itse ei tee niin eikä yllytä lukijaakaan siihen. Sympatia on lapsen puolella, ja siksi teokset kuuluvat samaan klassikoiden luokkaan kuin Astrid Lindgrenin maailmankuulut lapsikuvaukset.

Lämmin huumori ja syvä myötätunto leimaavat Leelon vaiheiden kuvauksia. Lapsi on viisas luonnostaan ja lisäksi hänellä on eläväinen mieli ja jatkuvasti tarkemmaksi kehittyvä havaintokyky. Pienin ja tarkoin keinoin kirjailija näyttää, miten lapsi reagoi traumaansa, äidin riistämiseen. Samettia ja sahanpurua -teoksen ydinkohtauksessa pieni Leelo on Anne-tätinsä kanssa sirkuksessa Tallinnassa ja luulee näkevänsä tiikerien häkissä, kalterien takana, äitinsä. Leelo saa kauhukohtauksen. Kun tilannetta jälkikäteen selvitellään, herkästi kiukustuva Anne-täti tiuskaisee: ”Venäläiseltä vankileiriltä ei pääse yksikään ihminen elävänä pois, ymmärrätkö?”

Mutta vaikka Anne-täti on kohtuuton suuttuessaan, hän on myös Leelon tuki kautta kertomusten sarjan. Hän on käytännön ihminen, jollaisia Leelon vanhemmat eivät lainkaan ole, ja Samettia ja sahanpurua -teoksen hauskimpia kohta onkin Anne-tädin kuvaus siitä, millaisia ovat yhtäältä ”intelligentit” naiset (esimerkiksi Leelon äiti) ja toisaalta kunnon perheenemännät.

Juuri huolehtiva Anne-täti vie Leelon lääkäriin. Kohtaus ”hyvän vironaikaisen lääkärin” vastaanotolla on lapsikuvauksen mestarityötä. Lapsen hermopaine tulee ymmärretyksi muutamin tarkoin piirroin. Samettia ja sahanpurua -teoksen loppu päättyy äiti-lapsi-suhteen kannalta perin traagiseen sointuun; äidiltä tulee odotettu kirje, mutta sen sisältö on varsin kylmäävä. Äiti elää mutta hänelle saa kirjoittaa vain venäjäksi, ja äiti itse saa kirjoittaa omaisilleen vain puolen vuoden välein.

Kolmannessa osassa, Naisen käden kosketus, on kenties koko trilogian lämpimin tunnelma. Teos on kauttaaltaan ihastuttavaa luettavaa, sen rytmi, rakenne ja teemat ovat kauniisti rakennetut ja sävy on kuin hymyä kyynelten läpi. Teos alkaa uhkaavasta tilanteesta: isä on sairastunut ja joutuu sairaalaan. Teoksen päätöksenä on äidin paluu – ja lopputunnelma on hyvin hienostunut sekoitus juuri samaa surun ja onnen tuntua, joka leimaa koko teosta.

Leelo saa Naisen käden kosketus -teoksessa kaksi hyvin erilaista hoitajaa. Juuli-täti on tuiskea, arkinen, omavaltainen ompelijatar. Betti-täti on lempeä ja hellä eikä koskaan moiti sen enempää Leeloa kuin isäkään mistään. Hän kulkee huoneissa hiljaa kuin henki ja uurastuksellaan koskettaa Leelon ja isän omaatuntoa, niin että nämä ryhtyvät patistamatta kotitöihin. Hiljalleen Leelolle, joka on lapsen tavoin vilpittömän utelias ympäristön aikuisten suhteen, paljastuu osia Betti-tädin tragediasta, menetyksistä, joiden seurauksena tädillä on jäljellä vain yksi sukulainen.

Teossarjan syvä dynamiikka kasvaa siitä, että kertominen on kiellettyä mutta helpottavaa. Kenties juuri se, että pientä Leeloa vannotetaan vaikenemaan, on synnyttänyt kertomisen paineen. Tarinat jäävät teoksessa toistuvasti kesken, ne purskahtavat ilmoille suurella paineella, ja sitten aikuinen kertoja vannottaa lasta olemaan koskaan mainitsematta kuulemastaan mitään. Mikä voisi olla turhauttavampaa – ja mikä voisi ruokkia luovaa mielikuvitusta hurjemmin?

Leelo Tungalin teossarjan arjen kuvauksia ei voi kyllin kiittää. Ne luovat syvää, elävää kuvaa lapsuudesta Neuvosto-Viron maaseudulla ja Tallinnassa. Niissä kuvataan lastentarhan arkea, kampaamon naismaailmaa, autoja, ruokia ja vaatteita hurmaavalla tarkkuudella. Mutta myös se, mikä kertomatta jää, on painavaa ja merkityksellistä: itse jäin pohtimaan Leelon isän tiuhoja metsäretkiä. Kenties ne virolaiselle lukijalle viittaavat itsestään selvästi metsäveljien tapaamiseen; rivien väliin kirjoittaminen oli tuttua neuvostoajan virolaisessa kirjallisuudessa.

Suurella kiitollisuudella on mainittava myös suomennos. Anja Salokannel on kääntänyt teoksen varmalla kielivaistolla ja lämpimällä, syvällä huumorintajulla. Suomennosta on ilo lukea ja se on pienintä nyanssia myöten harkittua, rakkaudella tehtyä työtä.

Sirpa Kähkönen