Karl Ristikivin romaani Sielujen yö (1953, Hingede öö) on yksi hienoimmista lukemistani yksinäisyyden kuvauksista. Romaani alkaa kuolleen miehen talosta, johon kertoja joutuu vaellettuaan Tukholman kaduilla uudenvuodenaattona. Vuoden vaihtuminen ei ole kertojalle hilpeä tilaisuus: ”Uudenvuodenaatto on juhannusaaton lailla ollut aina hyvin painostava. Sen painostavuus ei ole kuitenkaan kevätkesän raskasmielisyyttä, se ei leyhähdä sisään avatuista ikkunoista, se on sisällä ennestään, jokin raudankylmä möhkäle keskellä huonetta, ja sen hyytävä henki leviää sisältä ulospäin.”

Kertoja astuu sisään taloon, jonka juhlijoista suuri osa ohittaa hänet näkemättä ja kohtaamatta. Kertoja tarkkailee talon eri huoneiden ihmisiä ja tapahtumia kuin näytelmää. Hän on ulkopuolinen, joka on samanaikaisesti läsnä ja poissa talon muille henkilöille. Osan kanssa hän käy keskusteluja, mutta missään vaiheessa kertoja ei tiedä, miksi hän on talossa ja miten hän voisi päästä sieltä pois. Kertojan kohtaamat henkilöt vaikuttavat muuttuvan toisiksi tai yhdistävän eri hahmoja uninäkyjen lailla: talo ihmisineen toimii vieraalla logiikalla. Myös aika on pysähtynyt: jossain talon ulkopuolella kello saattaa lyödä kaksitoista kertaa puolenyön merkiksi, mutta ”se oli niin kaukana, että se jätti minut täysin välinpitämättömäksi”.

Ristikivin teos jakautuu osiin, joista ensimmäinen kuvaa kertojan etenemistä vieraassa talossa ja kuolleen miehen talon arkkitehtuuria. Tätä osaa seuraa tekijän Agnes Rohumaalle osoittama kirje, jossa hän esittelee kirjoittamistaan ohjannutta kirjallisuuskäsitystä ja perustelee, miksi kirjoitti teoksensa. Kirjeessä tekijä luonnehtii teostaan realistiseksi saduksi ja tarjoaa näin yhden mahdollisen tulkintakehyksen romaanille.

Teoksen lopussa seitsemän todistajanlausuntoa, jotka eroavat tavallisista todistajanlausunnoista siinä, että lausujia itseään syytetään eri synneistä. Seitsemän synnin seitsemän todistajaa viittaavat seitsemään kuolemansyntiin, mutta sen sijaan, että todistajat olisivat tehneet mitään pahaa tai rikollista, he ovat joutuneet luopumaan tai pakenemaan jostakin. Ensimmäinen todistaja ei ole saanut osakseen kenenkään rakkautta ja on ollut läheistensä hylkäämä. Seuraava todistaja on joutunut aina lähtemään kodeistaan ja luopumaan läheisistään, kunnes ei ole enää uskaltanut rakastaa ketään. Kuudetta todistajaa syytetään vihasta, mutta vihaamisen sijasta todistaja puhuu rakastamisesta. Sen lisäksi, että todistajat ovat eläneet päinvastoin kuin heihin kohdistuvat syytöksensä antavat ymmärtää, oikeudenkäynnissä ei ole selvää, kuka on syyttäjä ja kuka on puolustaja. Viimeisenä on vuorossa kertojan todistajanlausunto.

Sielujen yö on modernistinen romaani, joka kuvaa ihmisen vierautta ympäristössään. Tässä se yhdistyy toisen maailmansodan jälkeiseen eksistentiaalisen romaanin perinteeseen. Eksistentialistiseen ajatteluun liittyy Ristikivin romaanin tapa käsitellä vapauden tematiikkaa. Yksi todistajista, Allan, saa tuomariltaan toruja: ”Täällä vallitsee täydellinen vapaus, ja siksi te ette voikaan tietää mitään, sillä kaikenlaiset neuvot ja ohjeet ovat vapautta rajoittavina kiellettyjä. Teillä on velvollisuus vastata ja toimia tiedostamattomasti, mutta kuitenkin oikein.” Allanin lisäksi kertoja kärsii siitä, että tuntee olevansa vapauksiensa vankilassa. Hänellä on vapaus valita, mutta hän kokee olevansa odotushuoneessa, joka on vankilaakin pahempi: ”odottajalla on vähemmän vapautta kuin vangilla”.

Odottamisen piina ei liity vain jonkin saapumattoman päämäärättömään odotteluun, vaan myös ulkopuolisuuden ja maahan muuttaneen kokemukseen. Kertoja joutuu talossa tilanteeseen, jossa häneltä kielletään eteneminen puuttuvien papereiden vuoksi, mutta paperiton kertoja ei saa palata takaisinkaan. Hän on raja-asemalla matkalla odotushuoneeseen, josta hän pääsee lääkärin vastaanoton kautta oikeuden eteen kuulemaan todistajanlausuntoja. Hän on syyllinen johonkin – ehkä vain siihen, että sattui astumaan sisään taloon, josta ei pääse pois ja johon hän ei kuulu.

Talon ja sen huoneissa käydyn näytösoikeudenkäyntiä muistuttavan, päälaelleen käännetyn oikeudenkäynnin voi tulkita totalitaristiseen vallankäyttöön perustuvan yhteiskunnan allegoriaksi. Kertoja on paennut kotimaastaan ja päätynyt paikkaan, jossa hän ei tunne ketään mutta jossa hänestä tiedetään paljon. Talon muilla ihmisillä on oikeus tuomita kertoja vain sen perusteella, että hän on syntynyt tietynlaiseksi eikä siksi kuulu joukkoon: ”Rikoksen voi saada anteeksi. Sen sijaan sitä, mitä kukin ihminen on, ei voi muuttaa.”

Ristikivin romaania on usein luettu virolaisen pakolaiskirjallisuuden kontekstissa. Ristikivi pakeni toisen maailmansodan aikana Virosta ensin Suomeen ja myöhemmin Ruotsiin, jossa asuessaan hän kirjoitti Sielujen yön. Tätä vironkielisen 1950-luvun modernismin klassikkoa ei ole ennen Jouko Vanhasen syksyllä 2022 ilmestynyttä käännöstä julkaistu suomeksi, mutta esimerkiksi ruotsiksi ja saksaksi se on käännetty jo aiemmin. Toivon, että romaanin uusi suomennos löytää tiensä esimerkiksi suomalaisten modernismitutkijoiden käsiin, koska se tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden vertailla sotienjälkeisen modernismin ilmenemistä naapurimaiden kirjallisuuksissa.

Sielujen yön intertekstuaalinen verkosto ulottuu Uuno Kailaan Unesta ja kuolemasta Herman Hessen Arosuteen, Lewis Carrollin Liisan seikkailuihin Ihmemaassa ja lukuisiin muihin klassikkoteoksiin. Romaanin alussa on sitaatti Kailaan runosta Talo (1931), ja tämän sitaatin voi tulkita lukuohjeeksi romaanille: runositaatin kautta teos rakentaa kytköksen koko runokokoelmaan. Runon viimeinen säkeistö ”Ei ystävän, vieraan tulla / ole ovea laisinkaan / vain kaks on ovea mulla, / kaks: uneen ja kuolemaan” antaa lukuohjeen Ristikivin romaanin ensimmäisen luvun alussa, mutta lukijan tulkittavaksi jää, ovatko uni ja kuolema myös kertojan ainoat vaihtoehdot.

Sielujen yön lopussa on Ristikivin kirjoittama teksti Romaanin synty sekä Rein Raudin laatimat jälkisanat, jotka auttavat lukijaa sijoittamaan Sielujen yön historialliseen kontekstiinsa. Raud myös analysoi ansiokkaasti vallan ja vapauden tematiikkaa Ristikivin romaanissa.