Aloitanpa Suomen ja Viron välisellä pikku kulttuurierolla.

Andrus Kivirähkin uutuusromaanissa Sinine sarvedega loom ei ole takakansitekstiä. Tai onhan siinä, mutta teksti on sama kuin kirjan alku. Ärsyttävää, sillä meillä Suomessa sentään kirjan luku- ja ostopäätökseen vaikuttaa vahvasti se, mitä takakannessa seisoo. Eikö Virossa sitten? Tietysti vaikuttaa. Joskus oli aika, kun tällaisella seikalla ei ollut väliä, mutta se aika meni jo.

Kustantaja saa kuitenkin synninpäästön, sillä takakannen ratkaisu vaikuttaa tällä kertaa harkitulta. Alussa kirjan minäkertoja lähtee todella kerimään juttua tyhjästä, ikään kuin sivuseikasta. Lukijan on helppo hypätä kelkkaan mukaan, vaikka hän ei entuudestaan tuntisi tarinaa lainkaan. Kivirähkin taidosta hallita niin moinen intro kuin jatko kertoo, että muutamalla sivulla lukija saa vihjeet kerronnan sävystä ja tapahtuma-ajankohdasta.

Samalla päiväkirjan kaltainen teksti koukuttaa niin, että seuraavakin jakso on luettava. Se on mestarismiehen tavaramerkki. Myös virolaisten kestosuosikin, sillä onhan Kivirähkin varhaisesta menestyksestä eli Ivan Oravan muistelmien kirjaversiosta sentään vierähtänyt yli parikymmentä vuotta. Kivirähkin omien sanojen mukaan aiemmasta tuotannosta tulee Oskarin tarinaa lähelle esimerkiksi Estonia-teatteriin liittyvä romaani Liblikas (Perhonen), vaikka perussävy on toinen.

Siinä ajassa on tapahtunut rutkasti. Kivirähkin tuotannossa ovat kulkeneet sadunomaisesti mukana niin eläimet kuin kansanperinteen kummajaiset, laitapuolien ja syrjäseutujen kulkijat, pakinoiva huumori ja myös kriittisemmät sävyt. Lajeja luetellakseni romaanit ja eri suuntiin harottavat lyhyttekstit ovat saaneet seurakseen näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja lastenkirjallisuutta, joiden hahmoista tunnetuin on eräs Lotta, viroksi Lotte. Hän asuu Keksijäkylässä, jonka asujaimeksi kirjoittaja sopisi hyvin itsekin.

Entä mistä ”Sinisessä sarvieläimessä” sitten on kysymys? Varsin erikoisesta taiteilijaromaanista. Jo toisessa jaksossa saamme tietää, että päähenkilön nimi on Oskar. Ja että hän on taiteilijan oppipoika. Lahjakas sellainen. Kovin lapsellinen vielä, vaikka ikää on jo parikymmentä ja morsmaikku naapurissa katsottuna. Säröjä suhteeseen tuo tosin se, että Oskar elää enemmän hassuissa kuvitelmissaan kuin todellisessa elämässä, ja siksi sydämen valittu, toimelias ja realistinen Viiu, ei oikein ymmärrä häntä.

Kuvitelmat tuovat silti tulevalle taiteilijalle leivän pöytään. Kivirähkin henkilöasetelmasta Opettajan ja Oskarin välillä tunnistaa taiteilija Ants Laikmaan ja hänen lahjakkaimman oppilaansa Oskar Kallisin suhteen. Juuri Kallisin hahmo saa varmistuksensa, kun ikuistettavaksi asettuu itse Kalevipoeg, ja tuloksena on piirros, joka kuvaa sanatarkasti Kallisin tunnettua teosta Kalevipoeg manalas (1915). Asia selviää myös kirjan kuvaliitteestä. Tietysti Kivirähkin versio mainitusta suhteesta on kuvitelmaa sekin, mutta sentään romaanin kantavaa kuvitelmaa. Juuri se lukijaa kiinnostaa.

Oskarin kuvittelemat hupsutukset jäisivät pitkässä romaanissa hajanaiseksi temppuiluksi ilman siirtymistä Kalevipoegin taruhahmoihin ja moniin kansalliseepoksesta kierrätettyihin aihelmiin Lindan surusta lautojen kantamiseen. Samalla kuvitelmat kuljettavat mukanaan erilaisia muistumia. Niitä ovat ensinnäkin viitteet Viron taidehistoriaan, sillä Oskarin mielikuvissa tuntuu vilahtelevan niin Wiiraltin ”arkisia tyyppejä” ja ”virolaisten maisemien jahtaamista” kuin Navitrollan eläinhahmoja tai pilvenlonkia. Näyissä ”näkyy” myös Kalevipoegin kokoajan Fr. R. Kreutzwaldin toisen merkkiteoksen Eesti rahva ennemuistsed jutud tarinat ja Günther Reindorffin kuvat niihin. Merkityksellisiltä romaanin kannalta tuntuvat ainakin tarinat Kuun valossa vihtovista neidoista ja Köyhän lapsen käsikivestä. Luetteloa voinee jatkaa moneen muuhunkin tarinaan ja taiteilijaan.

Oskar kuvaa sielunmaailmansa ydintä itse tähän tapaan: – – ”Nyt halusin mitä kiihkeimmin satujen muinaismaahan. Miten tylsää ja hirmuista onkaan elämä, missä ei saa mitä tahtoo!” (s. 198) Kivirähkin kirjoille tyypilliseen tapaan Oskarikaan ei tyydy puisevaan arkielämään, vaan hän hakee ja löytää siihen sävyjä taiteen ohella kansanuskomusten velhoista ja lintukotolaisista, kristinuskon pyhimyksistä ja neitsytmarioista tai mytologian muista kummajaisista. Oskar kokee työkseen ”tuoda pimeydestä näkyville sielun ja kiinnittää se ruumiiseen niin, etteivät nämä enää koskaan eroa toisistaan” (s. 232). Jatko liittää perustelun vihtovien neitojen tarinaan: ”Kostuttaa arkinen ja tunnoton keho satujen ja ihmeiden liemeen, kuten kuivunut käntty kastetaan maitoon, jotta se kostuisi kauttaaltaan. Jotta tylsän ja yksitoikkoisen arjen ohella olisi muutakin. Kalevipoeg. Tähdet taivaalla. Linda. Käärmekuningas. Aarnikotka. Manala. Ihmeellinen tiuku, joka helisee kautta maailman.”

Kotioloissa Oskarin mielikuvitusmaailman rinnalle asettuu isoäiti, joka on juuttunut oman kristillisen maailmansa kuvastoon. Sukupolven yli Oskar ja isoäiti kuitenkin ymmärtävät toisiaan sen sallivuuden varassa, etteivät he kyseenalaista toistensa näkyjä. Sama koskee romaanissa myös Opettajaa, kun taas muut normaalielämän hahmot ovat arkensa vankeja.

Oskarin, ja Opettajankin, esteettiseen katseeseen liittyy alusta asti poikamaista tirkistelyä, jonka kohteina kangastuvat niin naapurin tytöt kuin manalan neidot. Kun Oskar sittemmin alkaa yhä selvemmin häilyä todellisuuden ja kuvitelmien rajamailla, hän tulee tosielämässä rikkoneeksi sopivaisuuden rajan oman aikamme ahdistelupaljastuksista tuttuun tapaan. Onneksi Oskar tulee rikkoneeksi myös Opettajan ja Kalevipoegin asettamia muita ”tabukieltoja” vastaan, mikä johdonmukaisesti laajentaa kapinahenkisyyden näkökulmaa. Tunnetun vertauskuvaston kielelle käännettynä Oskar maistaa kiellettyä hedelmää ja kärsii sen seuraukset. Yhtä hyvin voi tosin väittää vailla uskonnollista painolastia, että Oskar valitsee tieten joko boheemin hedonismin tai lyhytaikaisen rakkauden, onnen ja vapauden. Kun Oskar hylkää itselleen riittämättömän elämän, hän valitsee kohtalonsa itse kuin Camus'n Sivullisen Meursault.

Kivirähkin ”Sinisestä sarvipäästä” tulee lopulta Oskarin kehityskertomus, jonka tarunomaisen ja taiteellisen maailman kummallisuudet kutsuvat kiehtovalle matkalla. Sisältää kirja silti pikku piikkejä arkeenkin. Herkullinen on vaikkapa kuva Oskarin äidistä, joka kerran kuussa pynttäytyy puhumaan saksaa perheen vuokraisännälle, toiselle virolaiselle. Osoite on yhä täysin selvä, kun kuvaan vain vaihtaa kielen ja ajankohdan.