Kun aikuiset muuttuvat lapsiksi, tuleeko lasten muuttua aikuisiksi, jotta tilanteesta selvitään? Soppalinnan salaseura -elokuvan perusteella voi todeta, että ei missään nimessä. Hankalien tilanteiden selvittämiseen tarvitaan ehdottomasti lapsen luovuutta.
Margus Pajun ohjaama Soppalinnan salaseura on Viron kaikkien aikojen kolmanneksi suosituin elokuva. Osatuottajana elokuvassa on suomalainen Solar Films ja elokuva perustuu suomalaisen Tartossa asuvan Mika Keräsen suosittuihin lastendekkareihin. Suomalais-virolaisessa yhteistyössä valmistuukin yhä enemmän elokuvia (mm. Miekkailija, 1944), ja ne ovat menestyneet myös kansainvälisesti.
Soppalinnan lasten salapoliisileikit muuttuvat todeksi, kun joku sujauttaa myrkkyä juomaveteen. Se saa aikuiset käyttäytymään kuin pienet lapset. Onneksi neuvokkaat salaseuralaiset ehtivät juuri kuulla päähenkilö Marin isoisältä, mistä on kysymys ennen kuin isoisästäkin tulee lapsi. Marin ja kumppaneiden tulee vanhan muistikirjan avulla löytää vastamyrkky, jolla vanhemmat voidaan pelastaa. Ne aikuiset, jotka eivät muutu pikkulapsiksi, kuten Marin lääkäriäiti, ovat niin kiireisiä, etteivät ehdi kuunnella salaseuralaisia. Lapset ovat siis jälleen kerran omillaan. Klassisen kaavan mukaan muutaman vihjeen kautta lopulta päästään vastamyrkyn luokse, ja silloin selviää myös myrkyn levittäjä.
Alakouluikäisen elokuvaseuralaisen mielestä Soppalinnan salaseura oli jännittävä kokemus. Ja täytyy myöntää, että loppuratkaisu yllätti seurueen aikuisetkin. Lapsinäyttelijöitä (Olivia Viikant, Arabella Antons, Hugo Soosaar ja Karl Jakob Vibur) ei voi olla kehumatta, hienon näyttelijäntyön lisäksi he kiipeilevät Tarton raatihuoneen katolla, ajavat pyörällä mitä jännittävimmissä paikoissa, hyppäävät liikkuvasta veneestä toiseen – ja tekevät tuon kaiken itse. Elokuvassa on mukana myös suomalaisnäyttelijä Sampo Sarkola, joka on kertonut joutuneensa opettelemaan omien vuorosanojensa lisäksi myös vastanäyttelijöiden repliikit, jotta tietäisi, mihin vastaa.
Soppalinnan salaseuran vastuksena on sekä omaa etuaan tavoitteleva rikollinen että salaseuralaisia kiusaava nuorisojengi. Vuorotellen ne vaikeuttavat salaseuran tehtävää. Elokuva saa pohtimaan lasten ja nuorten keskinäistä kiusaamista. Kiusattujen ja kiusaajien välejä ei elokuvan aikana selvitetä. Niin kai tosielämässäkin usein tapahtuu, mutta suomalainen katsoja odottaa moraalisaarnaa. Tosin Mari osaa itsekin pistää vastaan kiusaajilleen, hän haukkuu kovin sanoin kiusaajajengin johtajan balettiharrastusta, eikä sitäkään mitenkään tuomita. Ehkä elämä ei ole edes lastenelokuvassa niin mustavalkoista kuin odotamme. Sekä kirjailija Keränen että ohjaaja Paju ovat puhuneet siitä, ettei lapsia tulisi aliarvioida. Tämä näkökulma on huomattu myös elokuvan arvosteluissa.
Mika Keränen on kirjoittanut Viroon oman viisikkosarjan, hän on kertonut nähneensä sille Virossa sosiaalisen tilauksen. Tarina syntyi iltajuttuna omalle lapselle suomeksi, mutta kirjaksi se muodostui aivan luonnostaan viroksi. Nyt kirjoja on jo seitsemän ja ne ovat Virossa hyvin suosittuja. Soppalinnan salaseura perustuu Keräsen kirjoihin, mutta juoni on elokuvassa lähtenyt elämään omaa elämäänsä. Ja hyvä niin, Keränen on sanonut. Elokuva ja sen suomat mahdollisuudet ovat jotain ihan muuta kuin kirja.
Miljöö ja tunnelma ovat kuitenkin tunnistettavissa. Elokuvassa, kuten Keräsen kirjoissakin, paistaa aurinko ja lapset ovat vilkkaita ja iloisia. Vaikeita aiheita ei kuitenkaan vältellä eikä Tarton historiaa kielletä. Myrkynkin valmistus liittyy sotaan ja valloitukseen.
Soppalinnan salaseuran Tartto näyttää uskomattoman upealta. Jokainen kaupungissa käynyt tunnistaa varmasti paikat. Juuri tuollaisia ne ovat! Elokuva aiheuttaa akuutin Tartto-kuumeen myös niille, joille kaupunki ei ole vielä tuttu.